Ja muihin taiteisiin...

Harmillisesti on elämästäni hiipunut pikkuhiljaa taka-alalle muut taiteilut erinäisten käsitöiden ja liikunnallisten harrasteiden vallatessa aikani ja kiinnostukseni. Musiikkia syntyy harvakseltaan ja sen harjoittaminen onkin nykyään hävettävän vähäistä. Kynään saatika siveltimeen en ole tarttunut pariin vuoteen, jos ei lasketa käsitöiden suunnitteluja koulussa ja liisterin levittelyjä paikkaillessamme kissan repimiä tapetti-parkoja. Ystävättäreni näköjään innostui haasteluista, ja taisin mennä lupaamaan, että söhertäisin lähiaikoina jotain paperille. Olisihan se aika huimaa. Vielä ei ole ehtinyt edes ajatella asiaa, mutta ehkä jonain synkkänä ja tuiskuisena yönä villiinnyn.

Tällaista tuli töherreltyä nuorena ja innokkaana lukioaikana. Voi kunpa pääsisi takaisin.


Valokuvausta olen pitänyt pääasiallisena taiteenlajinani, mutta enpä enää edes muista, milloin viimeksi olisin räpsäissyt otoksen, jonka änkäämistä flickriin olisin harkinnutkaan. Noh, kuvien lisäyspäivämäärähän sen karun totuuden näköjään paljastaakin.

Jokunen tovi sitten sattui eräs televiisiodokumentti pysäyttämään minun kanavasurffaukseni. Tuolloin satuin näkemään vain sen loppupuoliskon, mutta kaikeksi ilokseni tänään satuin huomaamaan sen uusinnan jo alkutekstien kohdalla. What Remains -nimisessä dokumentissa on kyse amerikkalaisesta valokuvaajattaresta nimeltään Sally Mann, hänen työstään sekä elämästään. Puolitoistatuntinen ohjelma sai silmäni kostumaan kerran jos toisenkin jostain käsittämättömästä syystä. Tai ei se niin käsittämätön ole lainkaan. Silkkaa kateutta ja haaveilua vain. Linkistä paljastuvassa pienessä pätkässä taiteilija kertoo siitä, kuinka käyttää virheitä hyväkseen ja miten hän kääntää osaamattomuutensa vahvuudekseen. Itse olen toki ollut aina liian laiska perehtymään mihinkään tarpeeksi syvällisesti, joten samanlainen katsantokantani ei ole ehkä niin perusteltua, mutta ihailen hänen työtapaansa hurjasti. Aina olen itsekin kääntänyt virheeni tarkoituksellisiksi, mielenkiintoisiksi yksityiskohdiksi, oli kyseessä harrastamistani taiteenlajeista mikä tahansa.

Kirjallisuuteen en sen enempää ole koskaan uppoutunut sen luojan asemessa, vaikka aina toki olen tarinoiden kirjoittelusta nauttinutkin. Luin tänään loppuun edellä mainitsemaltani ystävältä lainaamani kirjan A Little Princess, jonka on kirjoittanut Frances Hogson Burnett jo vuonna 1905. Mikä ihana elämys! Tarinaa pienestä, orvoksi ja köyhäksi jääneestä neitosesta oli viimepäivinä parasta lukea suoraan koulusta tulleena, voipuneena ja nälkäisenä, tarinaan uppoutuneena, melkein samaistuen tytön kurjaan kohtaloon, joka kuitenkin lopulta kääntyikin satumaisen ihanaksi, ja minäkin pinnistin itseni sohvan pohjalta jääkaapille.

Jopas vaikutan alakuloiselta ja tyytymättömältä, mutta vakuutan että se on täysin tahatonta. Lupaan seuraavan, pikaisesti tulevan merkinnän olevan paljon nempympi taas!