Taidepajaharjoittelu ennen kesää

Hei taas, ja hyvää kesää! 

Tässä Sinulle hieman ruusuja. 

On ollut aika iso kevät, mutta nytpä on fiilis hyvä. Loppu keväästä kävin toisen työharjotteluni, jonka suoritin tällä kertaa nuorten taidepajalla. Paikka on juuri sellainen, jossa viihtyisin itsekin pidempään ellei olisi elämän suunta jo tällä tavalla jotenkuten selvillä. Heille, joilla suunta on vielä hetken hakusessa tai sitten jo päätetty, mutta siihen suuntaaminen vaatii vielä malttia ja odottelua, on kyseinen työpaja suurenmoinen välipysäkki ja ponnahduslauta. Oli kiva hääriä taideympäristössä taas hetki. 

Ehdin harjoitteluni aikana tutustua mm. kuvataideopettajaan, valokuvauksen opettajaan ja tekstiilitaideopettajaan, ja lisäksi sekä seurata ohjausta että osallistua itsekin puuhailuun. Virkkailin jämälangoista pannulapun sellaisen tarpeeseen, ja itselleni sidoin albumin. 

Kokeilin myös ensimmäistä kertaa tehdä korun vetoketjusta. Metaliketjua ei näemmä voi kovin paljoa kietoa yhteen koruun painon vuoksi. 

Kirjansitomista olen joskus kokeillut parin kirjan verran, mutta olipa unohtunut tyystin. Kansikuviot tein marmoroimalla paperia.  

Lankoja ja luentoja

Kun vielä virittelin tämän syksyn neulomisinnostustani, iloitsin koulunkäynnin alkamisen ansiosta ilmaantuneen käsilleni luppoaikaa. Nykyteknologia kun mahdollistaa sen, että luentodiat saa poimittua jälkikäteen netistä, eikä välttämättä paljoakaan tarvitse kirjoittaa ylös luennoilla. Siispä keksimään helpohkoja, mutta kuitenkin uutta opettavaisia pieniä neuletöitä ja samalla tyhjentelemään kertyneitä lankavarastoja. 

Muun muassa tällaiset villasukat syntyi muutamassa päivässä koulussa. Luokkatoverini nämä tahtoi itselleen. 

(Olipa taas jännää kuvata sukkia omissa jaloissa. Ei aivan niin haastavaa kuin lapasten kuvaus, mutta melkein.) 

Nyt sitten tuntuu, että se koulunkäynti ei mahdollista, vaan haittaa tätä käsityövimmaa. Matto olis puissa tuloillaan ja luennoille liian haastava kirjoneule vaiheessa monta päivää. Mitähän opettajat tykkäis pulpetille sopivista minikangaspuista, joilla pienenä tein barbie-mattoja...  

Tästä kasasta työpöydälläni oli ihan pakko räpsäistä kuva kun purskahdin nauruun sen tajutessani. Kirjapino ja muistiinpanot hautautuvat lankojen ja keskeneräisten neulomusten alle, ja kalenteri yrittää kiikun kaakun vähän painaa kasan päällä :D 

Onneksi alaan liittyvien dokumenttien katselua voi pitää opiskeluna, eli iltaisin voi hyvällä omatunnolla klikata Areenan auki ja alakaa kilisyttää. 

Taas takkeja

Huhuu, elossa ollaan eikä hukuttu loppumattomaan sateeseen! Olen vain muuttunut tylsäksi työntekijäksi, joka hermostuneesti odottaa syksyn viipyvää neulomisvimmaansa. Yritin virkata taas ympyrämattoa ja taas kuteet loppuivat kesken ja oli muutenkin liian paksua, joten purin ja tein vessaan ihme korisysteemin joka ei toimi sekään. Siinä syksyn käsityöihmeet, wuuhuu... 

Taivaan vesi ei tunnu loppuvan koskaan. Toki se kuuluu syksyyn eikä siinä mitään, mutta ihmetyttää vain. Onneksi on kesällä hankkimani aina yhtä aurinkoinen supersadetakki. Keksin, että keväällä ompelemani takki on täydellinen vuoritakki sille, notta nyt tarkeneekin vieläpä.  Huomasin, kuinka takin taskutkin on suunniteltu niin täydellisesti, että sinne uskaltaa laittaa jopa älypuhelimen huolen häivättä. Täydellisestä taskusta löytyi muinainen Valintatalon kuitti vuodelta -83. 

Jäi sitten keväällä raportoimatta, että hurautin päällysvaatekurssilla koulussa myös toisen takin kun aikaa kerta jäi. Äitin yläkaapista pengoin vanhan patjanpääliskankaan, jonka pesinkin turhaan, sillä vanhat läikät olivat tarttuneet jäädäkseen. Kaavojen tälläilyyn meni tovi läiskiä kierrellessä. Vanhemmat opettajat tunnistivat heti patjakankaaksi, mutta luulempa ettei nuorempi väestö sitä huomaa, ja hälläkö väliä vaikka patja päällä kulkisinkin, ompahan tukeva materiaali! Vuorikangas löytyi kaupan palakopasta ja napit koulun varastosta, eli halavalla sain. Opin hurjasti ja vaikka minkälaisia niksejä, kuten napinläpikoneen käytön (sekä sen lankojen vaihdon, perusteellisesti), kauluksen, taskujen sekä vuorin ompelun niksit. Kaavat olivat itseasiassa samat kuin tuossa vihreässä takissa, mutta  lopputulos niin erilainen kuin olla ja voi. Hieman liian iso tämä itselleni on, enkä ole käyttänyt puolen vuoden aikana kuin kerran pari. 

Pitsikästä

Heti koulun päätyttyä on muka niin kiirettä pukannu, ettei ole viimeisiä töitä sieltä ehtinyt muistella ja raportoida. Tänään oli mielestäni ensimmäinen täydellisen lämmin kesäpäivä -ei liian kuuma auringossa, ei liian viliposa varjossa, eikä tuule- joten heitin päälleni jo keväällä valmisamani kesäasun. Työ valmistui valinnaiskurssilla nimeltä Sadun ja fantasian kautta vaatteeseen. Noh, mitään supersyvällistä innoitinta taikka taustatarinaa en ruvennut kehittelemään. Käytettävissäni sattui vaan olemaan pitsiverhot, äitin taikka mummun vanhat, mitkä lie tekokuituiset. Tällaista auringonsuojavaatetusta niistä sitten syntyi. 

 Paita koostuu kahdesta samanlaisesta palasesta ja huppuosa on irtonainen ja vuorillinen. Kurssilla saatiin leikkiä myös kaikenlaisilla hauskoilla tekstiilien muokkaustavoilla, joista kuvassa näkyy kovetuskokeiluni. Erikeeper-, pottujauho-, ja sokeriliemillä. Sokerikovetuksesta sitten innostuin enemmältikin, ja tein samaisesta pitsistä ja harsokankaasta eräänlaisia kukkia, joista pari kiinnitin askartelemaani punaiseen nahkapantaan. 

Tuli tuota muuten tehtyä lisää villaisia pirtanauhojakin kevätmyyjäisiin, ainakin nämä kaksi ovat vieläkin kaupan. 

Valamis ihimine

Totta puhuen valmistumiseni jälkeen tuntuu olo edelleen hyvin keskeneräiseltä. Ehkä jopa enemmän kuin ennen, sillä nyt olettaisi olevan jo edes jokseensakin valmiimpi olotila. Kuinkahan kauan sitä pystyy änkeämään itsensä "olenhan vasta nuori eikä mihinkään ole kiire!" -hokeman taakse? Onneksi lähipiirini vaikuttaa onnellisesti siltä, että aika kauan. 


Loitsin jo valmiiksi kirouksia, jotta olisin valmistautunut, ellei nimeni olisi stipendöityjen joukossa. Onneksi jäi vainot langettamatta, sillä en olisi ehkä sittenkään osannutkaan. Tunnustuksia vastaanotin jopa kaksi, pienteollisuusliitolta yhden sekä lisäksi tuotteen suunnittelun kirjastipendin, mieluisan kirjan nimeltä Tekstiilin taidetta Suomessa. Todistuskin tekstiilialan artesaaniudesta oli toki kiva saada. 

Yllä olevan kuvan otin vasta nyt, kun tajusin, että jotain muutakin pitää kehdata näyttää kuin tarjoiluja ja itseäni. Kukat yrittävät taas parhaansa mukaan päästä minusta eroon, mutta yritän sinnitellä niitä elossa. Enhän todellakaan voi olla niin toivoton kasvien kanssa, että kaikki kupsahtavat ennen aikojaan! 

Hurjan kätevän nopea ja makoisa tarjoiluidea: kokonainen leipäjuusto siivuiksi, päälle sitruunapestoa sekä lohta.

Ulkoistettiin kakku-urakka taas ystävättärelleni, joka taikoi taas upeat ja herkulliset kakut. Opettelin tuulihattujen (kuvassa etualalla) teon, joka olikin paljon hauskempaa ja helpompaa, mitä olin ymmärtänyt. Sisus koostui seuraavista aineksista: tuorejuusto, Aura-juusto, kaprikset. Toimi!

Sentään en omia valmistujaiskuviani räpsinyt, vaan veljeni. Mekkoakaan en tehnyt, paitsi että sen kankaan painoin jo pari vuotta sitten itse. 

Kuvat minusta: Joni Kesti

Minun mekkoni: Janina Laukkanen

Opinnäytetyö

Lähtökohta ja lopputulos

Kerronpa nyt vihdoin tarkemmin tekstiilialan artesaaniopintojeni opinnäytetyöstä. Tiivistin tekstiä suoraan kirjallisesta osuudestani, mutten ihan kehtaa koko työtä tänne ahtaa.

Pikisaaren metsä kauneimmillaan kesällä

Opinnäytetöittemme yhteiseksi aiheeksi valitsimme tekstiilitaiteen. Ideointia aloitellessani inspiraation lähteeksi nousi vahvasti viha luonnon tuhoamista kohtaan sekä suru luonnon ja vanhan vähäisen kunnioituksen takia. Samoihin aikoihin tehtävän annon kanssa alettiin Oulun Pikisaaren metsää raivata, syksyllä aluksi arkeologisten kaivausten takia, rakennustoimia pohjustaen. Tuossa rakkaassa metsässä vietin lapsuuteni leikkien ja teinivuoteni haaveillen. 

Jo ennen tarkempia ohjeistuksia ajatukseni pääsivät lentämään, kun minuun iski suuri halu suojella jollain tapaa metsäämme. Ensimmäinen idea muokkautui pian suurehkoksi ympäristötaideteokseksi, eräänlaiseksi jättimäiseksi neulegraffitiksi. Tahdoin kutoa tai muokata tekstiileistä Pikisaarentien poskessa, metsän laidalla seisovalle kivelle suojapeitteen. Ideat pursusivat jopa metsän puolelle, matoiksi poluille ja suojiksi puille. Mietin, kuinka tekstiilejä luodaan peittämään ja suojaamaan ihmistä ja ihmisen luomia tavaroita, mutta kuinka voisi suojata myös arvokasta luontoamme. Päällimmäisenä mielessäni olivat vastakkainasettelut. Itse en pidä nykyihmistä osana luontoa, vaan sen vastakohtana.

Arkeologiset kaivaukset

Yhtenä lähtökohtana toimi Raija Jokisen Pehmeäkova-teos, jossa hän seurasi tekstiileillä päällystettyjen katukivien kulumista kaupunkimaisemassa. Minua kiehtoivat Jokisen pohdinnat haavoittuvien materiaalien ja herkkien yksityiskohtien edellytyksistä selviytyä tiheästi asutetussa kaupunkiympäristössä.

Pian kuitenkin, ymmärrettävistä syistä, teroitettiin, ettei ole aikomuksena tuottaa taideteoksia, vaan käyttötekstiilejä. Pienen inspiraatiokohtauksen notkahduksen jälkeen virisi uusia ideoita. Jos en voi suojella metsää ja kutoa kivelle peitettä, tuon ajatuksen lähelle itseäni, kotiini, sänkymme päälle, jossa voin ainakin uneksia paremmasta tulevaisuudesta. Sain idean päällystää kiven sijasta sänkymme. Päätin kutoa villakankaan osaksi kasvivärjätyistä langoista ja huovuttaa sen tiiviiksi, mätäsmäisen muhkuraiseksi peitteeksi. Värjäyskasvit keräisin rakkaasta metsästäni ja siten säilyttäisin osan metsää luonani.

Supistettuani ideani pursuilevista ympäristötaideteossuunnitelmista käyttötekstiiliin aloin suunnitella päiväpeitteen ulkonäköä ja käytettävyyttä. Sänkymme on 120 cm leveä, joten peitteen täytyisi olla valmiina 210 cm x 265 cm kokoinen, eikä yhtään pienempi, koska olen kyllästynyt liian pieniin päiväpeitteisiin paremman puutteessa. Samalla sen tulisi olla mahdollisimman kevyt ja helposti sängylle levitettävä, jotta sitä tulisi käytettyä. Lisäksi huomioon tulisi ottaa makuuhuoneemme väritys ja henki sekä pinnan kissaystävällisyys. Kovin vaalea kangas ei käy kotiin, jossa asuu myös mustakarvainen kissa, eikä pinta voi olla herkkä kissan kynsien vuoksi.

Koepala testissä

Halusin peitteen olevan pelkistetty, jotta se istuisi helposti sisustukseen. Makuuhuoneemme hallitsevimman piirteen luo ihailemani Maija Louekarin suunnittelema Siirtolapuutarha-kuosi pitkissä verhoissa. Lopullisia värivalintoja ohjailivat työn edetessä myös kasvivärjäyksen rajalliset mahdollisuudet.

Huovutetun pinnan ja kasvivärien ollessa ulkonäön tärkeimmät piirteet en tahtonut lisätä liikaa yksityiskohtia kuvioilla, väreillä tai sidoksilla. Raitoja suunnittelin muun muassa väripaperisuikaleilla ja sovitin kangasnauhoja suoraan sängylle, mutta en meinannut päästä tyydyttävään ja perusteltuun lopputulokseen. Saaren kehittämisohjelmaa tutkiessani kiinnostuin saaren vanhoista kartoista ja sain idean rytmittää raidat teiden mukaan. Peitteen loimiraidat kuvaavat kahta Pikisaarentietä, josta haarautuvia pikkukatuja kuderaidat ovat.

Kasvivärjäys

Värjäyksessä käytin metsästä kerättyjä puolukan varpuja ja lopputuloksena oli kaunis keltaisen sävy. Välttääkseni ympäristölle myrkyllisen rautasulfaatin käyttöä apuaineena liotin vanhaa, erään Pikisaaren tehtaan raunioista löytynyttä rautakapulaa etikkavedessä viikon ajan, tarkoituksenani käyttää lientä vihreyttämään väriä. Tapahtuikin niin, että voimakkuutensa ansiosta liemi muutti langan kauniin harmaaksi.

Kasvivärjäyksen tulokset

Loimessa ja kuteena toimi sama, ohut villalanka, Esiton kampalanka tex 118x2. Itse kankaiden kudonta oli nopea ja helppo vaihe, joka tuntui oikeastaan koko prosessissa sivu seikalta. Kudoin kankaat kolmeen eri loimeen, koska niin valtavan kankaan kutominen ei ole mahdollista, eikä niin suuri kangas edes olisi mahtunut pesukoneeseen huopumaan, jokainen pala kun oli kooltaan 100 cm x 380 cm. Kudonnan jälkeen tapahtui uusi, jännittävä vaihe, reservihuovutus. Kerroin tekniikasta lähemmin aiemmassa postauksessa joka löytyy täältä. 

Reservihuovutuksen liisteröintivaihe, käsittelyssä kaksi kolmesta palasesta ja koepala mallina

Palaset ommeltavana yhteen

Huopuneet palat ompelin käsin yhteen, ja sain valmiiksi päiväpeitteen joka on kooltaan 217 cm x 285 cm ja painaa 2,62g.

Peite omalla paikallaan, makuuhuoneessamme

Nauhoitusta

 Huhuu, hengissä ollaan! Opinnäytetyö on valmistunut mukavasti ja ajallaan. Siitä oma juttunsa tuonnempana, kun tietää opettajienkin tuomion. Lähipäivät koululla on kuluneet aivan muissa hommissa, ja olen muun muassa ehtinyt  oppia erilaisia nauhatekniikoita. Työharjoittelussahan tein jo vuosi sitten lautanauhoja, mutta nyt opin isketyn nauhan ja vihdoin ja viimein myös pirtanauhan teon. Sepä osoittautuikin mahottoman yksinkertaiseksi ja hauskaksi tekniikaksi. Ensimmäisen pirtanauhani nähtyään pari puualan poikaa kinusi itselleenkin vyöt. Tehtiin sitten poikain kanssa diili, että saavat pirtanauhavyöt kun hiovat kangaspuittemme osia ja pikkuisen pirrankin taidan saada. Toinen otti heti nauhan (en ehtinyt sitä etes valokuvata) ja toiselle tein tänään vartavasten oman vyön. 

 

 Ensimmäiset pirtanauhat tein villalangasta, jota työstänkin mieluiten.

 

Iskettyjä nauhoja syntyi kerralla aika monta. Kehräkin sai omansa ja piti sitä yllättävän häiriintymättä.

Pala kangasta

Pikkuisen tuli tuossa kudottua kangasta. Näitä kolmea 380 cm x 100 cm kappaletta pidin rullalla puista poistosta päiden ompeluun asti, kunnes avasin rullat ja levautin luomahuoneen lattialle. Vasta sitten tajusin, kuinka hervottomasti sitä materiaalia olikin syntynyt. Seuraavaksi ne odottavat liisteröintiään. 

Tikkaat mukana kuvaamaan kurottelua varten. 

Väliaikatietoja

 Hyvää kuuluu, kiitos ihmettelemästä! Tekemistä riittää, mutta onneksi virtaakin. Oikia talavi iski vihdoin, ja piristää varmastikin jollain tavalla. Ensimmäinen viikko koulussa kuluvan vuoden puolella meni paperia tuijottaen lomapöhnissään, kunnes seuraavalla viikolla merkittiin opinnäytetyön valmistumisajankohta kalentereihimme, ja johan rupesi vipistä. Kotosalla tapahtuu tilausmattoja, ja töissäkin saapi käydä välillä tienaamassa. Muutama kuva tässä näin prosessin edistymisestä.