lauantai 31. joulukuuta 2011

Sen pitunen se

Tästä uudenvuoden höpöttelystä saattaa tulla aika jouluinen, koska siitäkään en ole ehtinyt kertoilemaan. Kuukauteen en ole omaa konettani aukaissut, enkä siis siten blogiakaan kirjannut. Yksi vuoden merkittävimmistä sattumuksista olikin loppujen lopuksi se, kun työssäoppimispaikasta sainkin pienen ja väliaikaisen työpaikan. Siellä on mennyt joulukuu tonttuillessa, välillä pitkääkin päivää suoraan koulusta iltaseen. Hahmottaakseni kiireellisyyttäni tarkemmin, voin kertoa, että en ehtinyt käydä edes taiji-treeneissä suurin piirtein kuukauteen, mikä nyt on ihan älytöntä. Innoissani tuossa merkkailin treenejä kalenteriin, jopa jo ens viikolle!




Joulupukki oli tapansa mukaan antelias, mutta taas keskittynyt entistä paremmin tarpeellisuuteen ja hyvään oloon -näistä täydellisinä esimerkkeinä muun ihanan muassa kasvohoitolahjakortti sekä kauan haaveiltu teepannu. 







Itse pyrin nykyään lahjomaan vain siinä tapauksessa, kun keksin jotain tarpeeksi mainiota hankittavaksi ilahduttamaan saajaansa. Vähäiset lahjat paketoin viime joulun tapaan Marimekon sanomalehden kuosisivuihin, jolloin paketeista tulee saajansa näköisiä ja ehdottoman ekologisia verrattuna kierrätykseen kelpaamattomiin metritavaralahjapapereihin. Vahingossa harrastin käsitöitä, ja puikoista ja jämälangoista syntyi otus, joka tahtoi hypätä lahjapussukassa toiselle veljelleni. Vanhimmillemme paukutin kangaspuilla vinhaa vauhtia kattaustabletit joulupöytään, ja kyllähän ne antimet maistuivat ja näyttivätkin hyvältä.


Viime päivinä seuraamiini blogeihin on ilmestynyt muutamia summauksia itse kunkin kuluneesta  vuodesta, ja samalla olen koitellut mustella omaani. Koetin vaihtaa suuntaa ehkä pariinkin otteeseen, mutta onneksi minulla on taitava jarruttaja, ja tähän olen jäänyt, ja hyvä niin. Tämän aamun kaltaiset, triplalusikasta kahden karvaisemman kämppikseni välistä heräilyt, ovat sitä jotain.

Vuoden aikana olen tutustunut kolmeenkin uuteen, toisistaan täysin poikkeavaan ammattiin. Keväällä sain kokeilla vanhusten käsityöohjaamista, mikä oli ihan hirmuisen mukavaa, varsinkin kun neuvominen on väistämättä yksi mielipuuhistani. Työttömän kesäni pelasti baaritarjoilijahomma, jossa viihdyin sielläkin yllättävän hyvin. Ja nyt syksyllä tämä myynnin ala, jossa saan nauttia sekä kauniiden asioiden että mukavien ihmisten läsnäolosta, ja myös siitä asiakaspalvelusta ja auttamisesta. Tältä kantilta mietittynä mieli saa hitusen rauhaa tietäessään työtodistusten ja kokemusten auttavan eteenpäin, mutta silti kevään lähestyminen ahdistaa aikalailla, kun pitäisi siihen oikeaankin ammattiin valmistua. Vaikka ajatuksensa saa helpostikin upotettua ihanaan häärimiseen opinnäytetyötä luodessa, takaraivossa kolkuttaa kokoajan kysymys: Mitäs sitä sitten keksittäis? Koulu on ihanaa aina, kunnes sen loppu häämöttää, ja muistaa, että taas pitäis alkaa aikuiseksi. Onneksi elämä heittelee kuitenkin aina eteenpäin, suunnitteli sitä tai ei. 

Vuoden aikana läheiset menettivät läheisiään aivan liian monta. Voimme vain toivoa tulevan vuoden tuovan paljon voimaa ja uusia tuulia heille, ja säästelevän rakkaitamme jos suinkin mahdollista.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Lomaa, ravintoa ja Tamperetta



Työssäoppimisjakso loppui viikko sitten, ja kun koulun penkille pääsemmä vasta huomenna, pidin syyslomani tässä kätevästi välissä. Yllättävän hyvin sain lomailtua, ahkeroimatta ja ressailematta liikoja. Viikonlopun nautiskelin kotosalla hyvässä seurassa, pienesti arkisesti itseäin hemmoitellen ja palkiten. Eräänä iltana ihanan yllätyksellisesti päätti kaveripariskunta tulla kyläilemään, ja kas kummillakin meillä oli uusia olusia maisteltavina. Seuraavanakin iltana rentouttelin tyttömäisesti liköörillä ja suklaanaamiolla.




Tiistaina läksin raiteita pitkin Tampereelle. Normaalisti tieni olisi vienyt pääkaupunkiin, vaan veli+vaimo muuttivatkin vähän lähemmäs meikäläisiä, mikä oli aika mukava ratkaisu. Kiva uusi tuttavuus on nimittäin Tamperekin, ja toki olisi siellä aika kulunut vähän pitempäänkin. Pitihän siellä pitää muun muassa terveydestään huoli, ja nautiskella maukkaita antimia, kuten veljen supervohveleita ja munakasta, japanilaista soppaa kirpparikierroksen lomassa sekä maittavia uusia oluttuttavuuksia mahottoman mukavassa lähiravintolassa.
























Paikka osoittautui kirpparistin unelmaksi. Muutamilla vain ehdittiin käydä, mutta hienoja löytöjä tuli tehtyä. Jo tovin on ollut hankintalistalla Airamin perus termospullo. Onneksi on tullut oltua saamaton, ja termari jäänyt ostamatta, koska kirpparilta löytyi juuri sellainen 3,5 eurolla. Mokomat möivät huomaamattaan parempikuntoista halvemmalla, kun viereinen siistimmän näköinen oli hurjat puoli euroa arvokkaampi kappale. Moni kakku päältä kaunis, ja kohta on meijänkin, jahka sen putsaan kiiltoonsa.


Löytyi muun muassa mekko sekä Nanson vanhat, vihreät vakosamettihousut, överi-70's eli upeat. Reissun ehkä lempparein löytö on kuitenkin vanhat Merry Finn by Artella -nimilapulla varustettu housuhame, tai oikeastaan paksuhkon villasekoitekankaansa ansiosta enemmänkin hyvin leveät housut. Violetit sellaiset, mikä on hämmentävää, mutta hyvinkin mukavaa. Vaate on täydellinen, sopiva, mukava, Ihana!

Kuvan paidan olen saanut kaverilta. Sekin on vintagea, ja tekijänä Femmes muoti oy Tampere. Vyö on äitin 80's, laukku kirppisvintagea, ja kengät kans parin euron iänvanha löytö.

Muutossa kälysein oli pistänyt sivuun kassillisen vanhoja vaatteitaan minua varten. Taas sain olla onnellinen siitä, kuinka sama maku ja koko meillä onkaan.












Ihastuin Tallipihaan, josta löytyi käsityöläisten putiikkien lisäksi ihastuttava suklaapuoti. Sateisella pihalla valmistauduttiin viikonlopun jouluhässäkkään vetämällä puroja hiekkaan ja kokoamalla karuselli lätäköiden keskelle. Lämpöasteet heiluivat varmaankin hiukan alle kymmenessä ja harmaudessa satoi vettä muutenkin melkein koko vierailuni ajan. Aurinko kun pilkahti, ehdin juuri ja juuri kämpille kameraa hakemaan, kun takaisin päästyäni se oli jo laskenut mailleen.

























Rakas ystäväni läksi Tampereelle opiskelemaan meikaaja-maskeeraajaksi elokuussa, emmekä ole sen koommin nähneet. Nyt saimme kuitenkin mahtavan tilaisuuden nähdä jopa kokonaisen päivän ajan. Ensin hän sai vanhentaa minut maskeeraamalla, sen jälkeen kaunistaa meikkaamalla, ja istuimme vieläpä viisi tuntisen kotimatkan vieretysten höpötellen.













perjantai 4. marraskuuta 2011

Marraskuva

Tätä mulle kuuluu. Vähintään joka kolmas lause, jonka suustani päästän, sisältää MM-sanan. Tokihan työhöni muutakin kuuluu, ja ehkäpä ne kaksi muuta joka kolmatta lausetta liittyvät jotenkin siihen myös.

Vaatevaihtajaisista löytämäni L-kokoinen raitapaita odotteli kohtaloaan ja uskallustani parisen viikkoa, kunnes eilen aamulla tarvitsin uutta jännää asustetta. Olihan se aika vinhaa repiä Marimekkoa saksilla, mutta kukapa kieltää. Ja raitapaidoissa ei ole sitä ongelmaa, että ne loppuisivat maailmasta, vaikka yhden raatelisikin. Keskiosasta paitaa syntyi ensimmäinen kieppihuivini, ja hihoista valmiit säärystimet. Vielä on pala paitaa jäljellä, vaikkapa nenäliinaksi, jos ei muuksi.





Vaatteet kun sain luotua päälleni, aamua oli vielä runsaasti jäljellä. Sähkömiehen takia herättiin aikaisin, ja töihin menin vasta yhdeksitoista. Kävin äitin aamupuurolla ja kirjastossa, ja siinä rannikolla hyöriessäni kerrankin oli kaikki osaset kohdallaan: mieletön aamu-usva, aurinko, kamera ja aikaa. Mutta... Vaikka kelit onkin pelottavan lämpöisät, eikä pakkasesta tietoakaan, niin sovitaanko, että ellei eilen satanut lunta, niin ainakin ripotteli tuhkaa taivaalta, jookos? Kameran linssini on uskomattoman häpeällisen likainen, ja valkoiset sumukuvaukset sen näköisiä. No pari kehtaan vilauttaa.





Viiminen kuva on eräältä aurinkoisemmalta syyspäivältä parin viikon takaa.

Tänään on pikkujoulut. Liikkeeseen olen jo saanut laittaa tonttuja ja muuta esille. Ei tunnu yhtään oikealta.
Tule, Lumi, tule.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Syöpöntai ikuistettuna, ei valitettavasti ikuisena


Tänään heräsin aurinkoiseen sunnuntaihin kello 09:15. Valmistautuessani aamutreeneihin siirryntään tajusin, kuinka kaunis ja hyvä aamu todella oli. Tahdoin ikuistaa kauniin, auringossa paistattelevan makuuhuoneen Marimekko-kuoseineen ja nukkuvine miehineen (siis yksin kappalein miehiä), ja kamerasta sain idean koittaa sellaista muodikasta "päiväni kuvina" -postausta.


Ruisleivän jälkeen kipaisin korttelin päähän aukomaan treenisalin ovia. Yleensä hölkkäilen tuon välin herätellekseni unisia koipiani, mutta pihalla tajusin maan olevan liukas, kuurassa. Pakkasta! Talavi! Katot hohtivat valkeaa ja maan lehdet rouskuivat kohmeisina. Kohta saa käyttää jo toppatakkia, saahan? Kolmet seuramme viikon viisistä treeneistä pidetään siis kauniilla naapurikoululla, jossa satuin viettämään myös koko peruskouluaikani. Sunnuntaisin treenataan Chen-tyylin taijia, ja tänään otettiin kertausharjoitusten kannalta. Chen onkin ihan toista luokkaa kuin tuttu ja turvallinen Yang-tyyli.























Puoliltapäivin ehdin juuri ja juuri loikata taas oman rappukäytävän puolelle, kun ystävättäreni soitti jo, saapiko jo saapuilla. Juuri, kun neito on raahautunut ylös neljännen kerroksen asuntoomme (ei hissiä, ystävät kiittää), olen kutakuinkin valmis, ja suuntaamme brunssille kauniiseen Puistolaan. Jäipä hämmennyksissäni kuvaamatta tilanne, kun toisen rakkaan ystäväni ja itseni katseet kohtasivat, hämmentyivät ja purskahtivat kikatukseen hoksattuamme toisemme ravintolan ikkunan lävitse. Ouluko pieni kaupunki? Pienessä ravintolassa oli loppujen lopuksi noin kahdeksan jollain tavalla toisilleen tuttua nuorta. Vahingossa, mutta yllätyksettömästi päädyimme kumpikin vuohenjuustosalaatteihin, hieman omanlaisiksimme maustettuina -toiselle sipulia, minulle hedelmää. Jälkkäriksi tummapaahtoista kahvia kermalla, kummallekin, kiitos. Onko meistä kahdesta vannoutuneesta tee-ihmisestä tullut vihdoin ehkä hitusen aikuismaisempia? Hämmentävää.



















Vaikka sunnuntaiaurinko ei jaksanut enää aamun jälkeen paistaakaan, ei harmaus paljoa hidastanut, kun kirpsakassa syyssäässä näiden kahden ehkä hieman aikuismaisemman neitosen korkokengät suuntasivat kaupungin taidemuseoon. Välillä piti vähän kuvailla syksyn viimeisiä väriläikkiä. Aioin ensi kertaa eläissäni oikein maksaa museon sisäänpääsymaksun, mutta epäonnistuin. Tiskillä seisoi rahankeruulipas, johon sai pääsymaksun sijasta lahjoittaa haluamansa summan Afrikkaan kyläpankkien hyväksi. Se ainut kahden euron kolikko meni siihen tummapaahtoiseen, pirskatti. Oli pakko mennä siis ilmaiseksi, mutta silti simpukkaälyttömyydet, afrikkalaiset maalaukset sekä suomalaiset koru- ja tekstiiliteokset olivat nautinnollisia.


Museokaupasta ostin pinnin, jota olen varmasti ennenkin hiplaillut. Siinä on nappi oikeaa kudottua kangasta, joten pakkohan tuo oli saada. Täytynee käydä joku päivä tiputtamassa jälkimaksuna lantti jos toinenkin keräykseen, vieressä kun on tuo museokin.



























Ainolan puistossa sijaitsee tällainen harvinaislaatuinen puulaji, kotoisasti Vaahvu, joissain osissa maata Koihteranakin tunnettu.

Kotosalla istahdin vain tovin, kerta läksimmä miehen kanssa eloisia kuvia katselemaan. Liput lunastettuamme marssimme ravinteliin -minulle jo toistamiseen samana päivänä, mikä on hyvin, hyvin epänormaalia. Mutta mikä nottei sunnuntain kunniaksi! Mies on ihastunut uuteen ruokapaikkaan nimeltä Fit Wok (tai meillä tuttavallisemmin mm. fitfuck tai fatwok, tai mikä milloinkin), mutta itse en ole vieläkään ehtinyt mukaan. Noh, tänäänkin se oli menossa sopivan aikaisin kiinni, joten tyydyimme lempparibusgerilaamme eli Kauppuri 5:seen. Paikka oli tupaten täynnä muitakin nälkäisiä ja viluisia, mutta hyvää kannatti odottaa ja hotkia. Kokilla oli tuuraaja, jonka sapuskat oli -niin mielettömältä kuin se tuntuukin- jopa normaalia antia makoisammat. Kuka keksii laittaa muutenkin jo täydelliseen kasvishampurilaiseen pestoa? No Kauppuri. Ja kuulkaa toimii!


Massut täydellisesti killillään kiersimme korttelin toiselle puolen, jossa meitä viihdytti Johnny English. Päätön komediallinen viihde on joskus ihan paikallaan, ja Rowan Atkinson kyllä hoitaa homman harvinaisen hyvin. Kotimatkalla poikkesimme rantaan töllistelemään ennenaikaista joulua. Torille ilmestyi valtaisa jenkkityylinen joulukuusi, tekolunta tuulilaitteineen ja vihreäpukuisine luistelevine tonttuineen. Huhujen mukaan siellä japsit kuvaavat virvoikemainosta. Taisivat tuoda omat tonttunsa, sillä ei meidän pukinpajassa ainakaan vihreitä moisia näy. No, rauhaisaa joulua sitten vaan itse kullekin.



















Kaupan kautta kotiin. Hauduttelin itselleni sekä armahalleni makoisaa Kesäpäivä -teetä, jota ystäväni tuliaisiksi toi. Suklaatia, blogia, ja Tori Amos.



Ainakin ulkopaikkakuntalaisille saattaa kuulostaa hirvittävän pieniltä mittakaavoilta meidän piirimme, ja tottahan se on. Oulun keskustassa kun asuu, kaikki on korkkarikävelymatkan päässä. Ainakin, jos on hyvät kengät. Mutta täältä löytyy juuri sopivasti kaikkea, mitä pieni ihminen tarvitsee. Varsinkin, kun kaukaiset ystävät tulevat luokse, ei voi paljoa enempää pyytää.
Ihan jokaista kuvaa en jaksanut liittää, mutta tuoltapas näkyilee taas loput.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Vaihdantaa

Kuukaus on vierähtänyt työssäoppimisjaksolla, joka nyt on melkein puolessa välissänsä. Harjoittelen myyntityötä ja sen sellaista mukavassa putiikissa Oulun keskustassa. Marimekon ja muiden kaunokaisten seassa työskentely on aika kauheaa, kun ei ehdi huokailultaan hengittää. Jo minä unelmatakkiin törsäsin -ehkä ihan hyväkin niin, ettei tule tuhlailtua ihan kaikkeen pieneen sievään. Ihastuttavien tuotteiden ja mukavien työkavereiden lisäksi työtä piristää ystävälliset ja persoonallisetkin asiakkaat. Laatumerkit houkuttelevat juuri sellaisia silmää piristäviä persoonia piipahtamaan puotiin.

titiMadamin karhuriipus

Töiden takia en ole ehtinyt edes kirppareille, ja vieroitusoireet jo rupesivat syyhyämään inhoittavasti, kunnes tänään himot tyydytettiin Kulttuuri Bingolla järjestettävissä vaatevaihtelukarkeloissa. Sinne vein säkillisen kamaa lattialle lojumaan ja kiertelin toisten kasoja, poistuen kangaskassi pullollaan. Paikka kun on lähellä, ajattelin viedä mahdolliset sopimattomat vaatteet takaisin kiertoon, mutta ne kaikki olivatkin mainioita löytöjä, ja saivat jäädä täyttämään jo melkoisen täyttä vaatehuonetta. Pitäis sinne vielä vintiltä raahatut talvivaatteetkin mahduttaa...
























Vihreän suomalaisen vintagemekon on valmistanut Salolainen Salonne. Keltainen polyester-paita on peräisin samalta aikakaudelta, ja valmistaja on E.Laiho Lohjalta. Ihanaa tuo, että ei tyydytty pelkkään Made in Finland -merkintään!
Kuvan mukavat vihertävät housut löytyi bingolta kanssa. Hieman pitää vyötä kiristellä, mutta eivät ainakaan purista mistään. Kuvien vyöt löytyi omasta kaapista, nekin kirpparilta taikka saatu.

Töissä on hyvä pitää myymiemme merkkien vaatteita, joten oli hieno löytö tuo hyväkuntoinen musta-valkea maripaita. Koko on L, mutta mitäs pienistä. Jellonankeltanen H&M:n trikoopaita oli myös kiva löytö, onhan tuo väri ihan Minä.



Kauhistellen olen seuraillut, kuinka ysärimuoti palaa jälleen. Uusinta Modin-lehteä selaillessani teki mieleni vähän väliä palata etusivulle tarkistamaan numeron ilmestymisvuosi. Kyllä, on se 2011. Jotkut toimivat toki loistavasti, ja itsekin voisin kokeilla (kuten vähän ehkä tuon keltaisen vintagepuseron kanssa), mutta ne yököttävät pastellisävyt ja kropan kauniit muodot hävittävät laatikkomallit! Muoti toki kiertää, ja se on ihan hauskaakin -vähän niinkuin neljä vuodenaikaa, ei ehdi kyllästyä. Pillilahkeet ja tyköistuvat alkavat näköjään taas tylsistyttää, ja hypätään ääripäästä toiseen. Kunhan nyt ei sentään piilotettaisi taas kauniita naisvartaloita olkatopattuihin laatikkojakkuihin ja pussittaviin housuihin.

torstai 15. syyskuuta 2011

Kuvia väreistä, vaahterasta ja viiksistä






















































































Ja yksi kuva Vihasta. Ylemmän kuvan aidan takaa paljastuu karuus, joka on vihdoin pantu käytäntöön. Mettä lähtee kaupungin toimesta uusien talojen tieltä, emmekä voi sille mitään.
Suokaa anteeksi, kun pilasin herttaisen kuvakatselmuksen, mutta syksyni on pilalla, enkä voi olla surematta sitä ääneen.

On tällä hirvittävällä mullistuksella sentään yksi hyvä puoli, nimittäin se, että se inspiroi. Mikä tahansa suuri tunnetila inspiroi, ja mielelläänhän sitä loisi onnellisuuden vallassa, mutta vihakin käy. Tällä hetkellä ainakin ajatustyön alla kiemurtelee ja harhauttaa opinnäytetyö, jossa tulen ehdottomasti käsittelemään vastaavanlaisia älyttömyyksiä.