perjantai 17. joulukuuta 2010

Piskuiset joulut


Kaveriporukalla pidimme pikkujoulut joihin keksimme pukeutumiskoodiksi Liisan Ihmemaan. Minähän olen aina innoissani suunnittelemassa jo hyvissä ajoin, jos johonkin saa edes jotenkin mukavan tavastapoikkeavammin pukeutua. Siispä jo monia viikkoja sitten pähkäilin ja metsästelin vaatekappaleita minulle ja siipalleni niin Helsingin kuin Oulunkin kirppareilta ja vähän kaupoistakin. Pippaloita edeltävänä iltana laitoin sitten asut kokoon koristellen ja yhdistellen, ja tapani mukaan valloitin makuuhuoneen kangaspaloilla, napeilla, nyöreillä, liimalla ja teipillä, samalla toki kuunnellen vanhoja lastenlauluja. Oli kyllä hyvin ihmeellistä, kun välillä avasi makkarin oven ja astui lapsekkaasta satumaastani olohuoneen puolelle, jossa mies tappoi örkkejä ja zombeja peliohjaimen avulla, ja kissa oli niin hämmentynyt kaikesta, ettei tiennyt, kummassa maailmassa olisi ollut. Toki tietenkin sitä kiinnosti hirmuisesti minun askartelupaskartelut ja liiman imppailu, mutta valitettavasti en huolinut pienten tassujen apua. Tällaisiin lopputuloksiin päädyttiin. Minähän olin siis Valkoinen Kani. Liivi oli ennen takki, josta irrotin hihat ja laitoin ne säärystimiksi. Muita valkoisia housuja en ehtinyt saada, joten tuulihousut saivat kelvata. Valkoinen mahtava paita oli ihmeellinen löytö, ja valkoinen paljettiröyhelöällötysliivi löytyi jostain kaupasta 2,50 eurolla, ja juuri ja juuri kehtasin sitä mennä kassalle ostamaan. Pitsikorvapannan sorruin ostamaan H&Mltä. Taskukellonkin sain veljeltä lainaan, vaikkei se aivan oikeaoppinen ollutkaan, mutta kello kuitenkin.


Ja tässä minun Hullu Hatuntekijäni. Kauluspaita löytyi sekin jokin aika sitten kirpparilta halavalla. Liiviä vähän koristelin punaisella sametilla, ja vyöt hän lisäili ihan omin päin. Hattua minä väkersin kokonaisen illan, ja täytyy tunnustaa, etten ole sen jälkeen saanut silmiäni siitä irti, enkä millään usko tehneeni sitä itse. Pohjaksi löytyi kirpparilta parilla eurolla karmea sheriffin hattu, josta leikkasin lierin pienemmäksi (vain huomatakseni, että alkuperäisessä Madhatterin hatussahan on juuri sellainen lieri). Korkeutta lisäämään taiteilin liimalla ja teipillä kartongistä tötterön, jonka vuorasin loimusameteilla, ja koristelin mustalla tyllikangashapsulla, puisilla sukkapuikoilla (jotka markkeeraavat hattuneuloja) ja "In this style 10/6" -kortilla. Tokihan se piti selvittää, mitä on tekemässä ja miksi, joten intternetistä opin, että tuo kortti ilmeisesti on hintalappu. Innoissani värkkäillessäni päässäni alkoi pyöriä jo suuret suunnitelmat puvustajan taikka hatuntekijän urasta!






tiistai 14. joulukuuta 2010

Ihastuttavia pakkaspäiviä






Sitä on ilmeisesti luvattu kovempiakin pakkasia, mutta onpa tuo silti pysytellyt kai aika vahvasti viisissätoista. Silti tarpeeksi kylmä mielettömän kauniille kuuralle. Pitäisi ehkä harrastaa kävelemistä hieman enemmälti, että ehtisi pysähdellä ihastelemaan talven kauneutta, toisin kuin pyörällä porhaltaen joka paikasta toiseen. Ihme kyllä, tuntuu talvipyöräni toimivan pakkasilla paremmin kuin kesällä.
Lehdessä varoiteltiin päästämästä kissaystäviä ulos liian kylmällä, mutta meidän punkerot ovat kyllä karaistuneet aivan tarpeeksi monta pakkastalvea. Pörröinen Kitta kyllä tarkenee, mutta ei se silti edelleenkään tykännyt poseerata kameralle, vaan häipyi portaitten alle piiloon.




Joitakin valmiita töitä on jäänyt raportoimatta. Koulussahan tuota tuli ensin väännettyä tyynyliinakankaita, jotka sitten värjättiin ja etsattiin. Pari niistä joutuupi koulun myymälään, ja pari pääsi nyt vanhempieni sohvaa värittämään. Isommat tyynyt pitää vielä hankkia tosin.

















Pellavapyyhkeetkin valmistui aikaa sitten, muttei ole tullut pistettyä kuvaa. Nämä kuvasin valitettavasti kännykkäkameralla, ja luotin sen laatuun, mutta ilmeisesti se jaksaa ottaa tarkkoja kuvia vain lähietäisyydeltä. Pyyhkeistähän tuli hieman väärän mittaisia ihmeellisten laskelmavirheiden takia, mutta nättejä silti. Myymälään meni nämäkin.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Onnistumisen riemu!

En jostain syystä uskonut itseeni siinä vaiheessa, kun lupasin värkätä miehelleni pipon, jossa lukisi erään nettifoorumin nimi, mutta lupasin yrittää parhaani. Pipon tosiaan neuloin parissa kolmessa päivässä Helsingin matkallani, mutta kun aloitin tämän ensimmäisen tämän tyyppisen kirjailuni, en uskonut saavani sitä valmiiksi parissa päivässä. Tänä lauantaiaamuna kuitenkin sain sen jo loppuun tuijotellessani telkkarista muutamat kokkiohjelmat. Olen ylpeä!


perjantai 10. joulukuuta 2010

Etelänterveisiä


Auttelin vähän taas velipoikaani liikkeessään niin auttoi hän vastavuoroisesti pikkusysteriänsä blogin kanssa jälleen kerran. Kivaa vaihtelua! Taustalla näkyy nyt siis kutomani pellavaliina, ja muuta pientä mukavaa viilailtiin myös.



No mutta viime viikkohan meni enimmäkseen pällistellessä suurta pääkaupunkiamme. Opintomatkamme oli lyhyt ja hyvin tehokas, mutta valtavan mukava ja onnistunut reissu. Varhain keskiviikkoaamuna hyppäsimmä junaan, joka vei meidät Tampereelle. Taidettiin olla melkoinen näky, kun puolet porukasta joko neuloi tahi virkkasi koko matkan. Itse siinä aloittelin pipoa, jonka sitten sain melkein valmiiksi kotimatkalla, mutta huomasin että eihän nyt loppukavennukset pyöröpuikoilla onnistu, höh. Tampereella syöksyimme ensitöiksemme syömään, jonka jälkeen suuntasimme Tekstiiliteollisuusmuseoon tutustumaan tekstiiliteollisuuden historiaan Finlaysonin kannalta tarkasteltuna. Onhan ollut hurjat oltavat ennenvanhaan tehtaissa, niin aikuisilla kuin lapsillakin, vaikka tehdas pitikin harvinaisen hyvää huolta työläisistään muun muassa järjestämällä lapsille koulutusta ja perheille asuinsijoja, mitä nyt siinä sivussa paineli omaa rahaakin, jotta sai maksettua reilusti palkkaa. Museosta löytyi myös mukava herra, joka oli paikalla näyttämässä vanhaa kirjapainotekniikkaa. Sietäisi olla moista toimintaa enemmältikin museoissa, jotta näkisi vanhoja taitoja silmin eikä tarvitsisi teksteistä ymmärtää muinaisia toimintatapoja. Herra onneksi totesikin sellaisen toiminnan yleistyvän. Toivotaan vain vanhojen taitojen säilyvän ihmisillä hallussa. Kierroksen jälkeen kipaisimme Finlaysonin tehtaanmyymälässä, josta oli pakko ostaa juuri meidän keittiöön suunniteltu pyyhe, ja nopeasti jatkoimme matkaamme Verkarannan taitopajaan ällistelemään saksitaidetta (psaligraphy> psaligrafiaa?) luovan Karen Bit Vejlen näyttelyä. Mieletöntä on se, miten joillakin on hienomotoriikka ja kärsivällisyys niinkin huimaa. Hällä on ilmeisesti lähtenyt lumihiutaleitten leikkely hieman käsistänsä. Kaupasta evästä ja äkkiä junaan, joka meidät heitti lopulta Helsinkiin. Illalla tyttöjen kanssa kuppilaan ja ajoissa nukkumaan.

























Torstaiaamuna suoriuduimme suorinta reittiä Herttoniemeen Marimekon tehtaalle. Oli kyllä harvinaista herkkua päästä tarkkailemaan tehtaan menoa aivan läheltä. Oli siellä hieman isommat painoseulat kuin meillä! Siellä sitä paineltiin jo ilmeisesti ensi syksyn kankaita, ja esillä oli ihanan värikkäät kesäkuosit. Valitettavasti siellä ei saanut kuvata, mutta ymmärrettävistä syistä. Satuin minä näkemään vilaukselta toimitusjohtajan vaimon linnanjuhlapuvusta osan, kun ompelimon puolelle kuikuilin. Tehtaanmyymälästä en osannut ostaa mitään, mutta onneksi likat tekivät itsiään iloisiksi. Ruokaa keskustassa, ja taas köröttelimme Espooseen asti Emmaan, jossa oli vaikka ja mitä mielenkiintoista, mutta pääasiassa ihmettelimme 100% silk -näyttelyä. Terraariossa saimme pällistellä ihmeellisen iljettävällä tavalla suloisien silkkiperhosten toukkia ja niiden puuhia. Valitettavasti ne saavuttivat perhosvaiheen vasta muutamaa päivää myöhemmin. Näyttely ja ihanan innokas oppaamme tutustutti meidät silkin historiaan, ja esillä oli mitä kauneimpia iän ikuisia Kiinalaisia silkkiasuja. Aiheeseen liittyen oli näytillä myös videot silkin valmistuksesta sekä entivanhaisesta jalkojen sidonnan perinteestä. Onneksi oli aikaa kiertää taloa tarkemminkin, joten tutustuin Jorma Purasen valokuvanäyttelyyn, jonka eräitä teoksia olen ihastellut jo muinoin lukion kuvisluokassa Kuvitteellinen Kotiinpaluu -kirjan sivuilta. Illalla tyttöjen kanssa Tavastialle, jossa Risto ja Olavi Uusivirta miellyttivät korviamme suuresti. Mahtavia muusikoita ja hieno tunnelma. Ja ajoissa nukkumaan, tottakai.



Perjantaiaamuna hilipastiin Kansallismuseolle, jonka takaovella sisäänpääsyä odotellessamme saimme vihdoin ja viimein otettua luokkakuvan. Tehokas ja mukava oppaamme kierrätti porukkaa kertoillen esineistä ja historiasta tekstiilien näkökulmasta. Hassua oli huomata, miten harvinainen laji kankaankutominen oikeasti on, kun ei meinannut opaskaan oikein käsittää, että tiedämme aiheesta aikas paljon, eikä meille tarvitse kaikkea selittää juurta jaksaen. No mutta oli kyllä mahtavan opettavainen kierros, jonka aikana selkisi, miten hurjan arvokkaina ja rakkaina tekstiilejä on muinoin oikeasti pidetty. Tottakai, onhan jokainen tilkku aherrettu omin kätösin aivan alusta asti, ja siitä voi riippua esimerkiksi neidon naimakelpoisuus. Tyttäret saivat paukutella monia kymmeniä kankaita ennen kuin kehtasi edes riiulle lähteä, ja poijaat taasen veistelivät likoille värttinän osia sun muita hienouksia. Treffitkin pidettiin kuulemma hyvin vartioidussa ja lukitussa kangasliiterissä kalleuksien ympäröimänä. Kuinkas monet nykypäivän nuoret moiseen jaksaisi paneutua! Huipuhkoa oli myös nähdä entivanahaset pystykangaspuut, joihin kylläkään valitettavasti ei saanut koskea. Sellaiset olisivat kätevät kotiinkin.
Vielä pyörähdettiin Designmuseossa sekä Design Forumissa sekä Helskyssä. Kaiken kaikkiaan tuli huokailtua aivan liian monessa museo- ja käsityökaupassa, jotka tuottivat takuulla jokaiselle meistä sydänsuruja.




Muu porukka käänsi nokkansa kohti pohjolaa, mutta minä jäin vielä viettämään pari mukavaa päivää kälyni kanssa. Oli nautinnollista kierrellä kirppareilla, kun ei ollut kukaan hoputtamassa pois. Lauantaina viettimme laatuaikaa UFFilla, josta löysin mahtavan neulotun hameen, joka on minulle noin kymmenen numeroa liian suuri, mutta se valloitti meidät silti. Kuminauhaa vain kireämmälle ja vyö lanteille ja tsädäääm, syntyi mekko! Kuvassa ei oikein näy värin oikein, mutta kyseessä on vihreä sekä valkoinen. Sunnuntaina kiersimme Valtteri-kirpputoria parisen tuntia, ja ajoituksemme oli täydellinen, nimittäin juuri sulkemisajan lähestyessä tiputtivat monet myyjät epätoivoissaan hintansa pilkallisiksi. Viitosella sain tätiltä sievän sormuksen, jota en kuitenkaan voi pakkasella käyttää, joska se tippuu sormestani lapaseen. Erään toisen mummon rekistä huusi minulle mahtava punainen vanha hame, joka irtosi nelosella. Sen kaveriksi löytyi sininen vanha pusero, jolle jäi hintaa huimat 20 senttiä. Tuli kai sieltä raahattua paljon muutakin, muttei kykene jokaista hankintaa muistamaan. Vielä dyykkailimme kaupan päälle kirpparin roskiksen vierestä kivan keltaisen villapaidan sekä huivin.




















Vieläpä kävi niin kiva tuuri, että sain viettää kotimatkan ystäväni seurassa, kun pääsimme istumaan vierekkäin junaan. Tulipahan sillä reissulla sitten raatattua mennen, tullen ja palatessa. Höpötin ilmeisesti orastavan kurkkuflunssankin siinä sivussa pois häiritsemästä. Kaikki kuvat tosiaan löytyy täältä.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Myyjäiset


Tuli tosiaan istuskeltua koulumme joulumyyjäisissä perjantaina kahdeksan tuntia ja lauantaina kuusi. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin, vaikka olisi voinut kuvitella sen olevan puuduttavaa puuhaa. Siinä tuli tekaistua valmiiksi pikkusukkapari ja kolme pipoa. Myytyäkin tuli kolmet sukat, pari pipoa sekä yksi ainoa kangaskassi! Oli kyllä hienoinen pettymys kassien huono myyntimenestys, mutta kyllä niille vielä kodit löytyy. Niin, ja jos lasketaan, niin yhden kassin vaihdoin pariin kaverin tekemään pannulappuun, jotka ovat kuin tehdyt meidän vihreään keittiöömme. Ja isä osti pipon ja kassin. Veljeni kanssa tekaistiin vielä torstaina kätevästi yhteystieto-/hintalappuja, joita innostuksissamme tehtailimmekin 190 kappaletta. Riittääpi ainakin koko urani ajaksi! Kaiken kaikkiaan kaikilla meillä viidellä luokkamme tytöllä sujui mukavasti ja ihmiset tykkäsivät. Mahtavaa tämmöinen tilaisuus myydä omia tuotteita, ja vieläpä ilman messujen ja suurempien myyjäisten kamalia pöytävuokria. Sitähän se meidän työ on, ja oppimistilaisuus on korvaamaton. Ensivuonna uusiksi!

Ylijäämää tavaraa siis olisi tarjolla, joten jos mikään miellyttää silmää, niin myön pois mielelläni!



Nämä kolme pipoa virkkailin istuskellessani. Violetti lämmittää nyt isäni päätä, mutta kaksi muuta ovat vailla omistajaa. Valkoinen sopii noin kaksikesäisen pikkaisen päähän, sininen taas on ihan täysikasvuinen.








Näitä meni kaupaksi yksi sininen ja yksi valkoinen, mutta pienemmät versiot jäivät. Mahtuvat kuitenkin aikuiseen päähän. Oli ihanaa nähdä, miten valkoinen piponi kaunisti sievää vaaleaa naista, joka oikein kävi keskustasta asti hakemassa rahaakin saadakseen sen. Se todellakin löysi hyvän kodin!
















Vavvasukkiakin jäi muutamat. Keräsiväthän ne paljon lässytysääniä ja voihkaisuja "oih, kuinka söpöt, harmi ettei tunne ketään noin pientä!" tai "Onpa suloiset! Onneksi ei ole ketään noin pientä!"


Matka-laukku sisälsi myös Luodon Kaisan tekemiä huovutuspallokorvakoruja, (jollaiset minä nyt omistan keltaiset, tiu'ulliset) ja aarteita vartioi yksi Keskitalon Annan otuksista (joista jokainen pääsi hyvään kotiin, myös viimeinen mököttäjä-otus).









Kangaskasseja on tosiaan vielä jäljellä kaksikymmentä kappaletta. Eri versioissahan seikkailee mustia jalkoja, mustia käsiä, punaisia jalkoja sekä punaisia kätösiä. Tämä kassi on sitten kyllä ikuinen ja hyvin tilava.














Pari viikkoa sitten värjäilimme parin luokkatoverini kanssa kankaita punaisiksi ja sinisiksi. Värjäysliemet näyttävät itsesäänkin aina niin mukavilta, että aina harmittaa laskea ne hukkaan viemäristöön. Mepä saimma hurjan kilteiltä keittiöntäteiltämme päivän maitotölkit, lorotimme värjäysliemet niihin ja nakkasimme pakkaseen jäätymään! Siinähän meni sitten viikko, että niitä uskallettiin alkaa aukomaan, kun ei meinannut kunnon pakkasia tulla. Noh, hyvähän se purkkeja repiessä oli vasta tajuta, että värjäysliemissähän on suolaa sun muita aineksia, jotka vaikeuttavat veden jäätymistä. Jotkut laimeat versiot kuitenkin olivat jäätyneet ihan hyvin, ja niistä me taiteilimme jonkunnäköisen jäälyhdyn koulumme edustalle. Nyt myyjäisissä sinne laitettiin tuli, ja kauniilta se näyttikin! Ensikerralla viisastuneina teemme vieläkin nätimmän.

torstai 18. marraskuuta 2010

Utelutus

Löysinpäs eräästä blogista tällaisen, jonka huvikseni ja huviksenne voisin sepitellä.

Mitä on nyt tekeillä tai mitä teit viimeksi?

Nyt on tekeillä joulumyyjäistuotteiksi pikkuruisia sukkia ja virkattuja pipoja. Koulussa on tekeillä ryijy.

Millaisia muistoja sinulla on lapsuudesta käsitöihin liittyen?
Ollessani vauva, äiti teki minulle hienon pehmustekypärän kun taapertelin hänen kangaspuidensa lähistöllä. Vähän isompana sain jo olla apuna ja kieritellä matonkuteita sukkuloille, ja kutoa jo omaa poppanaakin. Virkkasin ketjusilmukoita miljoonittain ja kerin ne rulliksi. Joskus jäi kesken ristipistotyö jossa oli kuvana pari pentua 101 Dalmatialaisesta. Ompelin joskus barbille housut keltaisesta resorista niin, että leikkasin kaksi housun näköistä osaa ja harsin ne käsin yhteen sivuista, enkä tainnut edes kääntää niitä, jotta saumat olisivat olleet sisäpuolella :D

Oletko oppinut joltain sukulaiselta tai tutulta esimerkiksi kutomista ennen koulun käsityön tuntien alkamista?
Enköhän minä äitiltä ja mummulta oppinut ensimmäiset taitoni, jotka varmaankin olivat kutominen, virkkaaminen, ompeleminen ja neulominen. Lapsuusmuistoni ovat hyvin hataria, enkä muista juurikaan mitään tiettyjä tapahtumia tai aikoja.



Kuvassa (toivottavasti) ala-asteella tekemiäni nukkeja. Voiko lapsi luoda peloittavampaa olentoa kuin tuo punapukuinen räsynukke (jonka asusteisiin ei muuten ole käytetty yhtään ommelta, vaan liimaa)? :D




Parasta koulun käsityön tunneissa?
Jaa'a, enpäs muista mitään tarkkaa. Oli siellä kyllä ehdottoman kivaa ja rentoa.

Entäs pahinta?
Yläasteella eräs poika ompeli ompelukoneella sormeensa. Olin onneksi toisella puolen huonetta, mutta silti sain traumat ja pelkään sen käyvän minullekin joka kerta kun ompelen.

Millaiset tuli ensimmäisistä villasukistasi tai lapasista?
Ei voi muistaa! En edes muista että sellaisia koskaan olisin tehnytkään, saatika milloin semmoinen ois tapahtunut.

Onko ompelukone ystävä vai vihollinen?
Riippuu koneesta, päivästä ja materiaalista. Toissa-merkintäni kertoo tästä viha-rakkaus -suhteestamme tarkemmin.

Isotöisin juttu jonka olet koskaan tehnyt?
Aivan varmasti tällä hetkellä tekemäni ryijy, jos se voidaan laskea. Valmistuneista töistä ehkä sadetakki (vaikka äiti pikkaisen olikin apupoikana). Yläasteella tein nallen, jossa taisi olla kyllä siinäkin aika monta saumaa ommeltavana. En oikein ole kovin isotöisiä hommia tehnyt, koska pelkään niitä, samoin kuin tiiliskivikirjoja. Häpeällistä. Pitää tehdä asialle joskus jotain.

Kamalin/hienoin vaate jonka olet ommellut?
Yläasteellehan ne sijoittuu... Taisin tehdä kahdet karmivat housut. Pidin niitä silti kuitenkin jonkun aikaa. (Siihen aikaan ei näet yläasteelaiset vielä olleet niin muotitietoisia teinejä kuin nykyään jo tarhalaiset.) Neuloin silloin myös isoilla puikoilla ja paksulla langalla villapaidan, josta tuli pienelle tyttöselle valtava ja raskas ja lörpäke. Hienoimmista ompeluksista tulee ensimmäiseksi mieleen silkkimekkoni.


Yläasteella ompelemani ja kirjomani ruskea villakangashame. Paras työ kouluajoilta, ja käytän sitä edelleen paljon!

Mitä itsetehtyä olet antanut joskus lahjaksi?
Äitille annoin synttärilahjaksi villashaalin keväällä. Ja vaikka mitähän sitä tulee annettua. Mieluiten tietenkin aina omatekemää kuin ostettua antaa lahjuksiksi rakkaille.

Minkä taidon käsityön saralta haluaisit oppia?
Äähh, kaiken!! Vielä on niin paljon mitä on jäänyt oppimatta laiskuuden/uskalluksen puutteen/opetuksen puutteen vuoksi. Esimerkiksi pirtanauhan tekoa en ole vielä koskaan saanut mahdollisuutta oppia.

Millainen käsitöihin tai askarteluun liittyvä kauppa saisi sinut riehaantumaan? Mitä käsitöihin liittyvää ostit viimeksi?
No eikös ne hullaannuta kaikki missä vähänkin näkyy lankaa. Yksi taivaistani olisi kyllä semmoinen valtava mutta intiimi, vanhan tuoksuinen, narisevalattiainen putiikki, jossa olisi lattiasta kattoon lankoja, kankaita, nauhoja, nyörejä, nappeja ja helmiä, sekä kaunis sohvanurkkaus, jossa voisi nauttia teestä, pullasta ja luomisesta hyvässä seurassa. Niin, ja kaikki olisi ilmaista.
Viimeksi ostin luokkatoveriltani mohair-lankakerän sukkia varten. Täytyy ostaa toinenkin, ettei pienet varpaat jäädy.

Voisiko käsitöistä tulla sinulle ammatti?
Kyllä, kiitos.

Mitä projekteja on nyt suunnitteilla?
Miehelle pitäisi neuloa pipo, johon opettelen sitten tekemään tekstiäkin. Ja joitain joululahjoja mutta enhän niitä tässä voi jakaa! Niistä kuulette myöhemmin :)

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Neulonnanvapaus, Veljeys ja Lankojen tasa-arvo

Veljet on parraita, kun ne lähettelee milloin etanapostipaketteja, ja milloin sähköisiä paketteja sisältäen uuden hienon otsikkokuvan pikkusysterin blogia piristämään! Blingbling ei ole oikein minun juttuni, mutta ehdottoman tyylikäshän tuo pläjäys on!

On muuten ollut tarkoituksenani valittaa Novitan surkeahkosta toiminnasta. Mummelini nimittäin tahtoisi tehdä sukkia Nalle-langasta, kuten vuosikymmenet on tehnyt, mutta värivalikoima on supistettu surkeaakin surkeammaksi. Enää on tarjolla kuusi epäväriä ja lappapuuro. Liikkeestä kun asiaa kysyi, selitys oli, että kun ovat alkaneet valmistaa aloe vera -lankoja, haluavat tottakai myydä tätä kalliimpaa vaihtoehtoa, joten halvempi, tuttu ja turvallinen Nalle on syrjäytetty lähes kokonaan. Valmiiksi raidoitetut Nallet toki olisivat vaihtoehtona, mutta kun omin päin raitojen suunnittelu on paljon hauskempaa. Tämähän on silkka vääryys! Noh, onneksi on tapahtunut lähivuosina myös toinen vääryys, nimittäin se, että seitsemän veljeksen lanka on oheentunut melkein Nallen tasolle, joten siitä kai sitä pitää alkaa sukkia mummun vääntää. Eikö se ollut juuri se idea, että on kaksi erivahvuista lankamerkkiä, joista valita. Kokonaista seitsemän veljestä on sitten syrjäyttänyt yksi Isoveli-lanka, joka lienee nyt edellisten veljesten vahvuista. On se niin väärin.

Nemppy syrän Bernina


Onko olemassa raivostuttavampaa värkkiä maailmassa kuin niskoitteleva ompelukone?


Onko olemassa kauniinpaa olentoa maailmassa kuin kiltti ompelukone?




Näihin kumpaankin kysymykseen vastasin viime viikonloppuna myöntävästi, kun yritin suorittaa urakkaani ja ommella 24 kangaskassia. Vanha laina-Singer porskutti urheasti kiroamisyrityksistäni huolimatta nipin napin lauantain, mutta pyhäaamuna se taisi olla jo sen verran heikolla hapella, ettei jaksanut yrittääkään käyttäytyä kiltisti. Tai sitten se on niin vanhanaikainen, että pyhittää lepopäivänsä... Tässä rytäkässä ehti taittua neula ihmeellisesti sekä murtua puola sitä puolatessani, jolloin piti purkaa täysi -ja nyt siis myös ainoa- toinen puola. Lopulta se vain suttasi, käyttämättä alalankaansa ollenkaan. Mutta onneksi lähisaaresta löytyy äiti-kullan rakas, moderni, yhteistyöhaluinen, ihana, kaunis ja voimakas Bernina activa 135 S. Kipaisin siis isänpäivän viettoon hieman aikaisemmin, aamupäivällä, ja surruutin ain laulain työtäs tee -asenteisesti kaikki paitsi kolme kassia kokoon. Alussa yhden kassin ompeluun meni puolisen tuntia, sitten parikymmentä minuuttia, ja lopulta silkka vartti. Ja vallan mukaviahan niistä tuli! Pien niistä hirmuisesti, ja kiitos mummun superpaksujen, iänikusten lakanakankaitten, kassit ovat toivottavasti ikuisia. Sankanauhan niihin metsästin Eurokankaasta, kun tajusin, ettei itse kankaasta ompeleminen tule kuuloonkaan laskettuani nauhan menekin olevan 16,35m. Menisivät nyt vielä kaupaksikin, niin saisi kerrytettyä ompelukonerahastoani!


Töppösiä on tullut tehtailtua myös. Itseasiassa olen miettinyt korvaavaa hienoa missiota Roska päivässä:lle -Sukka päivässä! Nimittäin juurikin näin on päässyt käymään. Valkoisia miniminisukkia on kertynyt kolme paria, ja nyt on tekeillä kuudes vihreä minisukka. Myyjäisiin on vielä puolitoista viikkoa, saa nähdä mitä vielä ehdin ahertaa!



Hieman kupsahtanut trakkipuu sai vähän lämmikettä oksilleen




Neulomista on ollut hyvä harjoittaa nyt myös koulussa, sillä aiheena on ollut taas kovasti värjäyshommelit. Kokeiluvärjäilyjä taiottiin viime viikolla, ja eilen sitten värjäilin viralliset tyynyliinakankaat. Uuttakin on tullut opittua, nimittäin värjäämämme kankaat tullaan myös etsaamaan. Sitä harjoittelimme jo harjoituspaloihin sekä vanhoihin, joidenkin värjäämiin tilkkuihin. Kätevästi tällaisesta yhdestä suikaleesta hurautin isänpäivälahjaksi tyynyliinan, joka sopii hienosti isän uuteen mattoon, jonka äiti jo paukutteli lattiaa lämmittämään!


Etsailuani kuvaili Nasu




Puhelimeni kätköissä on lojunut jo niin pitkään nettiosoite, etten muista mistä sen olen napannut talteen. Eräänä päivänä muistin sen näppäillä auki ja voih, oih! Nam nam.


sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Luntaa tulvillaaan



...on täämään tyytöön päää. Ei neulepuikotkaan nyt enää korriin jää!


Huh, sama fiilis on kevään ensimmäisinä aurinkoisina ja kirkkaina päivinä, kuin talven ensimmäisinä, valkoisina ja valoisina päivinä. Ouluun lumi saapui eilen, ja nyt maat ja katot ovat ohuen, mutta aika pysyvältä vaikuttavan harson peittämiä. On ihmeellistä, miten toissapäivänä hytisi kylmästä, taas kerran ihmetellen, miten sitä on koskaan 20 asteen pakkasilla tarennutkaan, mutta heti kun tuli lumi, ja pakastuikin asteen tahi pari, ei kylmyydestä ole tietoakaan, vaan se on muuttunut pehmeäksi ja ihanaksi kirpakkuudeksi. Tänään viihdyin melkein kaiken aikani keittiössä, mihin jostain syystä valo lankeaa kaikkein kirkkaimpana, vaikka kaikki ikkunamme ovat samalla seinällä vieretysten. Lasagne valmistui ei joulu- vaan talvilevyä, Tori Amosin Midwinter Gracea, kuunnellen, tanssahdellen ja lauleskellen. Kamera ja kissat toki vielä seuranain. Pari (kolme, neljä?) vuotta sitten ostin Raahen kirpparilta ihastuttavan pienen essun, joka on lojunut siitä lähtien kaapissani, hamepinon alimmaisena. En ole millään raaskinut sitä pistää takaisin kiertoon, vaikken sitä kuunaan ole käyttänytkään. Mutta tänään oli se päivä, tänään sen aika koitti! Ei se muuta vaatinut kuin mustan mekon ystäväkseen. Ja mustan mekon paras ystävä on tietenkin valkoinen kissa.


Juu, on tullut toki neulottua vimmatusti. Pelkään kovin, että kohta lähtee oikeasta nimettömästäni elo, kun se välillä aina turraantuu. Mutta ei hidasta! Tällä välin olen tehnyt parin miesten sukkia puoliskolleni ja melkein kaksi paria vauvvan sukkia joulumyyjäisiin. Yhden piponkin virkkasin eräänä iltana. Hieman meinasin riiseillä, kun tein ensimmäistä vauvvelin sukkaa, koska jättisukkien jälkeen se näytti aivan tajuttoman hoopolta, vaikka tiesinkin että vauvojen jalat ovat muodottomat -mutta ehdottomasti maailman söpöimmät- pötkylät. Monien aww-kohtauksien ja rauhoittelujen ja neuvojen jälkeen läheiset ovat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että mallia kannattaa viljellä. No mutta onhan nää aika lutusia.


Siinä on joku ihme kirous, että kun tapahtuu jotain huisia, kaunista ja ainutlaatuista, on kamera visusti kotona tallessa, mutta kun sen tajuaa ottaa matkaan, on ilma harmaa ja toimet arkisia. Tämä aiheutti sen, etten päässyt vangitsemaan alkuviikon ihania aurinkoisia päiviä ja perjantaista kankaanvärjäystämme. Värjäsimme tosiaan aiemmin valkoisesta pellavasta kutomiemme tyynyliinakankaiden kokeilutilkkuja. Pyyheliinakankaat sain jo alkuviikolla pois puista ja päärmättyäkin. Niiden kanssa mokasin hieman, nimittäin neljästä liinasta kolme oli ylipitkiä ja yksi huomattavan tynkä. Ken tietää, missä vaiheessa laskutoimitukset sekoittivat pääni.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Lomat on rojektiaikaa

Tämän loman projektina oli siivota vaatekomeromme, ja tämän tehtävän kimppuun kävin urheasti eilen. Ihmeen aikaisin olen tällä lomalla herännyt, kissojen ja talon putkiremontin takia, mutta hyvä niin, saapahan aikaiseksi! Komeron putsailua kesti kaksi tuntia aamupäivällä ja kolme tuntia iltapäivällä. Tuuletin kaikki paksut vaatekappaleet parvekkeella, ja karsin jopa pari pinoa kirpparille! Jossain vaiheessa urakka tuntui kaaokselta. Kesämekkopinojen tilalle piti ängätä villapaidat talvenvaralle, ja ne kun sattuvat viemään hieman enemmän tilaa kuin keveät helleleningit. Tovin päästä taas kiljahdin, että tästähän pitää lähteä kirpparille, kun näyttää jäävän ylimääräistä tilaa hyllylle! Noh, ei sitä loppujen lopuksi jäänytkään... Kuvassa tilanteet ennen ja jälkeen hyllyseinän järjestelyn.


Hengariseinä jäi entiselleen, sillä se on todella tukossa, muttei mitään voi karsia pois. Ehkä uusi hengarisysteemi olisi paikallan. Urakkahan sisälsi myös eteisen naulakon siistimisen, ja parin pipon ja lapasten pyykkäämisen. Voi kun rakastan järjestystä ja järjestelyä! Olenhan pohjimmiltani aikamoinen tiptop-ihminen. Kaverit kyllä jo ymmärtävät tapani suoristella tauluja missä ikinä liikunkin, miten kahvilassa pitää järjestää teekupit ja lautaset siistiin pinoon, ja kengät tökkiä sievään riviin myös kyläpaikoissa. Kun koti kiireisenä aikana ehtii räjähtää, alkaa minua ahdistaa ja olo käydä levottomaksi. Pidän siiv
oilusta, mutta siihen ryhtyminenhän se aina on se suurin kynnys. Monesti sitten käykin niin, että aloitan tiskaamalla ja yhtäkkiä huomaankin hinkkaavani vessanpyttyä hammasharjalla.

Toisenkin projektin sain taas etenemään, nimittäin kävin vihdoin niisimässä uudelleen äitin mattoloimen. Keväällähän loin kaksi mattolointa, jotka meinasimme paukutella jo kesän aikana lattioiden lämmikkeeksi, mutta vasta yksi matto on valmistunut. Otin valmiin ohjeen Suuri Käsityö -lehdestä, jossa samalla niisinnällä ja sidonnalla poljentaa vaihdellen saa kolmea erinäköistä mattoa aikaiseksi. Tiheys meillä on harvempi ja kuteena pelkkiä trikookuteita ohjeen lp-langan ja ontelokuteen sijasta. Aloitimme helpoimmalla, suoralla poljennalla neljälle polkuselle. Sidos toimii vallan mainiosti, enkä malta odottaa että saamme sen valmiina lattialle! Sunnuntaina saaressa vierähti kuusi tuntia ja maanantaina kolme, mutta sainpahan hyvää palkkaa uurastuksestani, nimittäin äitin rahkapiirakkaa mansikkamehulla! Kuvassa värikokeiluja ja äiti purkamassa muutaman kuteen tehtyään poljentavirheen. Tästä tulee neliö matto isän huoneeseen, ja hän itse valitsi väreiksi tummansinisen, vaaleansinisen sekä beessin. Turkoosikin olisi näköjään sopinut ihanasti, mutta ehkä johonkin toiseen tilaan sitten.


Vanhasta komerostani talvivaatteita penkoessani löysin tietenkin kaikenlaista vanhaa hauskaa krääsää. Mm. pohjalliset, tummanpunaiset villasukkavaralla kokoa 39 olevat vinkkelit (eli huopatossut). Kuka haluaa omakseen? Ja
tämmöisen värikkään pitsipöytäliinan, jonka olen meinannut varmaan joskus muokata hameeksi. Kauan olen myös haaveillut tekeväni liivin moisesta aukomalla siihen vain käden reiät. Mutta kun aloin tapani mukaan leikkiä kangaskappaleella, huomasin, ettei se mitään remonttia tarvitse, laskee vain puolikaarena harteille ja kiinnittää Tytti-tätin tekemällä rintakorulla! Näitä kivoja väkerryksiäni, joiden kohdalla aina epäilyttää, tuleeko tämäkin lojumaan kaapissani pari vuotta, jonka jälkeen heitän kirpparille. Mutta aina kannattaa yrittää, jospa tämä ei jäisikään pölyttymään, vaan käyttäisin koulussa kerran tai pari! Toissapäivänä näin pitkästä aikaa kunnolla ystävääni, jonka kanssa kävimme tietenkin kirpparilla. Mukaani lähti tällä kertaa vain pari toppia, pitkä vihreä sekä hauska liehuhelmainen musta, jossa on kokonainen seepra! Koetin myös yllätyksellisesti violettia suurta paitulimaista tunikaa, joka oli miellyttävän tuntuista materiaalia ja mukava päällä. Sinne sen jostain syystä vein rekkiin takaisin, eikä syynä ollut edes väri.

Sukat sain valmiiksi eilen! Varmaan elämäni nopeimmat ja parhaimmat sukat olivat ne, ja olen hurjan tyytyväinen. Toivottavasti tuleva omistajakin on.


Jotain pientä on tullut valokuvailtuakin. Pääasiassa mahottoman komiaa lainakissaamme. Sunnuntai-iltana auringonlaskun aikaan kävin ihastelemassa kotirantaani Pikisaaressa, samalla kauhistellen rantojemme hakkuujälkeä. Raakaavat puita pois "näköesteinä", mutta minusta ne vain kaunistavat maisemaa ja ennenkaikkea suojaavat saarta merituulelta.

Tänään lähtee tämä tyär pitkästä aikaa maaseuvun rauhaan yhdeksi yöksi, ah!
Osaisi vaan vielä päättää, aloittaisiko siellä neulomaan sukat vai virkkaamaan pipon...

lauantai 23. lokakuuta 2010

Mukavata

Mainiot oli Mukava-messut, ja niiden muotoiluseminaari! Eilinen perjantainen koulupäivä meni Oulun Kaupunginteatterilla mutoiluseminaarissa "Muodosta elinvoimaa". Opetusneuvos Eija Vähälän asiana oli, kuinka saadaan Luovilla kädentaidoilla elämäniloa. Rouva itse kuulemma on intohimoinen neuloja, ja alkoi tutkia itse käsitöiden terveysvaikutuksia, jotta asiaan perehtymättömätkin uskoisivat. Enpäs ole itse tullut suuremmin ajatelleeksi asiaa, mutta ilmiselvyyshän tuo on. Onhan se mieletön työprosessi alkaen tuumailusta, päätyen valmiiksi tuotteeksi, ja siitä vielä usein antamisen iloon. Teki sitten suoraan mallista, tai jokaista ohjetta hieman muuttaen oman näköiseksi. Tällä hetkellä teen suuria sukkia, joissa esiintyy vain kahden värisiä raitoja tummalla pohjalla, mutta kyllä niinkin pieni asia, kuin niiden raitojen järjestyksen päättäminen, on luomista ja sitä kautta iloa tuovaa toimintaa. Vähälän tutkimuksista tuloksina oli käppyröitä, jotka ilmaisivat sydämensykettä ja muita fyysisiä muutoksia. Sydämensykehän siinä toki kiivastuu, tuleehan neuloessa monesti hyvinkin lämmin. Kertoi hän myös tapauksen, missä koehenkilön syke kävi niin rauhalliseksi, että luulivat rouvan nukahtaneen neuloessaan, mutta ei, oli hän vain rentoutunut kyllin! Tuleehan sitä monasti kirottua koko harrastus, mutta lienee se tärkeä osa prosessia. Seuraavat sukat ovat jo paljon nätimmät. Neuloin muuten tuon seminaarin aikana elämäni sievimmät kantapäät! Ja luennoitsijakin ihaili, miten yleisössä monien sylissä puikot vienosti kilisi.

MUM’sista oli kertomassa hankkeen emo Outi Puro. Etelä-Afrikassa kierrätysmateriaaleista valmistettujen tuotteiden tarina oli kaunis: kuinka suomalaista neljän lapsen äitiä kosketti näyttelyssä suuresti kuva, jossa esiintyi myöhemmin aidsiin kuollut perhe, äiti kahden poikansa kanssa. Miten hän halusi auttaa sikäläisiä, luoda töitä suunnittelijoille, kutojille ja muille käsityöläisille, tarjota tarvikkeita, koteja ja lastentarha. Minusta MUM's -tuotteet ovat ihastuttavia, ja materiaaleja on käytetty niin kovin kekseliäästi! Niitä olen päässyt hiplaamaan Oulun Taidemuseon liikkeessä. Hieno ihminen oli hänkin.

Tovin kertoili urastansa myös hurmaava nainen, Tiia Vanhatapio. Miten kauniita asuja tekeekään hän! Mielenkiintoinen elämäntarina tuli siinä kuultua. Vielä yksityiskohtaisemman tarinan kertoi Oulun oma herra Antti Putkonen, jonka esitys meni välillä jopa stand-up -komiikan puolelle. Hieno piristys pitkän päivän päätteeksi, vaikka ei se kyllä puuduttanut missään välissä ainakaan itseäni. Putkosen jutustelu loi mukavan ja turvallisen mielen: kyllä sitä aina pärjää, vaikkei tietäisi kolmikymppisenäkään, mille alkaa, vaikka onkin jo lapset, vaimo, koira ja asuntolaina. Tosin onpa tuo tainnut olla meidän perheessä aina sama ajattelumalli. Ja näköjään on kaikki pärjänneet.

Olihan tuolla välissä muotoilijoita muitakin kertomassa yrityksistään. Hyviä puhujia hekin ja mielenkiintoisia tarinoita, vaikkei omaa alaa koskeneetkaan. Sukkani olisi siellä varmasti jo valmistunut, mutta enhän tajunnut ottaa raitalankaa mukaan. Väki väheni tauoilla ja keskenkaikenkin, mutta omapahan oli häpeänsä, jos ei kiinnostanut. Itse nautin päivästä alusta loppuun.



Tänään sitten pyörähdin messupäivää ihastelemassa. Näytteillä oli eilen Bothnia Design –tuotemerkin saaneet tuotteet, ja muita kauniita yrityksiä. Mukavassa muotinäytöksessä oli mukana Kiks, Locksteady, Metsolaa, Non Boutique, Pohjan Some, Nahi sekä Vuokko. Olen jo kauan ihastellut noita kahta ensiksi mainittua nimeä kantavaa Iljanan vaatemerkkiä. Non Boutiquen tuotteet ovat vaikuttaneet myös aivan ihanilta. On aivan huippua, kun käyttävät nuoria tanssioita muotinäytöksissä, mutta kun jos tanssijattarella on niin yrmy ilme ja löysät liikkeet, että ei tule katsottua vaatteita vaan ihmeteltyä nuoren naisen innottomuutta, menee hieman esittelykierros ohi suun. Tanssioitten, sirkustemppuilijoitten, tavallisten kävelymallien ja taaperoitten lisäksi näytöksessä oli mukana kolme capoeira-tyttöä, joita luulin vahingossa ensin huonoiksi break-tanssaajiksi Nahi-huppareissaan ja lököhousuissaan! Taustalla soi oululaista flamencomusiikkia, joka oli ihanan näppärästi yhdistetty aivan toiseen lajiin ja uuteen ympäristöön.

Tulipas mainosteltua, mutta mitäs tuosta! Nyt menen tekemään sukan valmiiksi ja aloittamaan toista. On muuten ollut saikkinaa, onko se nyt neulomista vai kutomista. Putkonen kertoillessaan tokaisi väliin, että se olisi murrealueista kiinni, ja niin taitaa ollakin. Mutta jos kutsuu sukan tekoakin kutomiseksi, niin mitä se neulominen on, ja mitä sitten kangaspuilla kutominen? Koska eihän sukkapuikoilla näpräily ja kangaspuilla paukuttelu ole mitenkään verrattavissa toisiinsa! Itse olen yrittänyt kovasti opetella käyttämään kumpaakin termiä erikseen ja tarkasti, koska ei sitä voi sitten tietää, olenko kutomassa kaulaliinaa puilla vai puikoilla, kun satun harrastamaan kumpaakin lajia. Ja opin muuten ystäväiseltäni uuden nurjan silmukan tekotavankin! Sekin taitaa olla näitä alue-eroja, koska päättelimme, että hänen tapansa on pohjoisempi, kuin tämä meidän koulussa oppimamme vääntökääntösilmukka. Vielä kun joskus tajuaisi, miksi ne jenkit neulovat puikot ylösalaisin...

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Leppoisaa syssysäätä

Todellakin aika leppoisa koulupäivä oli tänään. Kudoin pyyheliinoja tunnin, (kolmas jo puolillaan!), söin juurespihvejä, ja sitten lähdettiin luokan kanssa käymään parissa näyttelyssä Oulun keskustassa. Galleria 5:ssa ihastelimme Pasi Räbinän näyttelyä Omamaisema, jossa on näytteillä kaupunginteatterin näyttämölle taituroimien pukujensa lisäksi digitaalisesti painetuista kankaista veisteltyjä kauniita asuja. Galleria Colmiossa taasen on näytillä vuoden tekstiilitaiteilijan Aino Kajaniemen kuvakudoksia. Sieltä pyörähdimme vielä Taito Shop Maakariin, jossa tyttölauman sormet syyhysivät mitä ihanimpia nappeja ja rintakoruja sun muita valloittavia käsityöideoita. Minäkin ostin hauskan rintaneulan, jossa välkkyy heijastimena tassun kuva. Muita vaihtoehtoja olisi olleet ruusu ja kokonainen kissa, joten valinta oli ymmärrettävästi vaikea. Sieltähän me vielä jatkoimme parin tyttösen kanssa Biskettiin teelle ja pullalle, ja voi kun oli hassua istua erien tyttöjen kanssa, ilman sukkapuikkojen kilinää. Mutta vaihtelu virkistäkööt!

Enimmäkseen edellä mainitussa kahvilassa kilistellyt villasukat valmistuivat vihdoin. Hieman rumaa jälkeä tuli, mutta laitetaan syksyn ensimmäisten sukkien piikkiin. Nyt aloitin jo toisia, ja varren alku näyttää paljon lupaavammalta.

Täytynee nyt kyllä hieman valitella. Maanantaina koulussa meinasin menettää hirman järkeni rippeitä, kun pieni lauma teini-ikäisiä likkoja jatkoivat tutustumisjaksoansa koulussamme. Ilmeisesti he pörräävät kutomossamme
vain kerran viikossa, onneksi. Jotenkin on käynyt niin, että olen heidän piirittämänään, yksin, ilman tuttuja, pienemmän kutomon puolella, ja siis joudun välttämättä kuuntelemaan neitosten ähkimistä ja noitumista. Ymmärtäähän tuon että, yhdellä opettajalla on aikamoinen työ opettaa kymmenpäistä, hyvin nuorta ja hyvin mistään kiinnostumatonta ryhmää yksin, kahdessa eri kutomossa ja kaikkia yhtä aikaa. Kyllähän tuota jo ajattelin, että seuraavalla kerralla meinaan tarjota apuani, jos se vain opettaja-raukalle kelpaa. Siinä yrittäessäni keskittyä parhaani mukaan omaan työhöni, en voinut olla huomaamatta parilla puuhaajalla tipahdelleen tiuhtavarvat paikoiltaan, ja niiden takaisin laitto näytti toivottomalta. Siinä sitten opettajan vika minussa pääsi valloilleen ja avasin suuni: "Tarvitteko te tytöt apua niitten tiuhtavarpojen kans?" Ei sitten neito jaksanut edes kääntyä katsomaan silmiin, vaan tokaisi että ei tarvi, koitan ite eka. Opettajan neuvoja odotellesaan loput istuskelivat lattioilla kertoillen viikonlopun kommelluksistaan, ja kuinka ei mikään kiinnosta ja miks meijän täälläki pitää olla ja voihan *****. Ryhmässä on tosiaan mukana kaksi pojan kloppia, joiden ei tarvitse kutoa puuvillahuiveja, vaan norkoilevat paikalla muuten vain. Olihan minulla musiikkisoitin mukana, vaan kun oli semmoinen Sigur Rós -päivä, ja sen ulinan läpi kyllä kuuluu lähipiirinkin uikutus. Toivottavasti ensi maanantaina tekee mieli kuunnella rokkia.

Vieläpä tahdon teille riemuita rakkaasta myssystäni, joka on palvellut minua jo 19-vuotis päivästäni saakka. Päähine ei ole siis enää mikään tuore ilmestys, mutta iloitsen sen läsnäolosta edelleen joka kerta kun sen painan päähäni. Sen toi minulle näppärä tyttö Torniosta, joka sattuu olemaan tämänkin blogin vakiokommentaattori. Puna-kelta -raitainen myssykkä on koristeltu aarrenapeilla, ja ainakin toivottavasti toimii muillekin vara-aurinkona. Aina minua ihmetyttää, miksi ihmeessä syksyn lähestyessä vaatekaupoista häipyy kaikki väri, ja liikkeet haalistuvat valkoisiin, harmaisiin ja mustiin sävyihin. Jos kerta niin monia pimeä kausi masentaa, eikö juuri synkkää talvea vasten olisi parasta etsiä lohtua ja piristystä värien loistosta? Sama ihmetys pätee verhovalintoihin: miksi kesällä pidetään kevyitä, valkoisia pitsiverhoja, mutta heti iltojen pimetessä estetään niiden viimeistenkin valonrippeiden sisäänpääsy paksuilla, tummilla verhoilla? Nykyajan ikkunoiden luulisi olevan jo sen verran tiiviit, ettei niiden vetoisuutta tarvisi kankailla suojata. Tänään neuloessani juutuin seuraamaan telkkarista dokumenttia Yhdysvaltain Voguen päätoimittajasta Anna Wintourista. Eräässä pätkässä hänelle esitteli eräs suunnittelija mallistoaan syyskuun lehteä varten, ja Anna ihmetteli värien puuttumista. Suunnittelija totesi, ettei talvikauteen kuulu värit. Rekissä roikkui sentään kaksi värillistä vaatekappaletta, mutta nekin olivat niin tummia sävyjä, että televisio vääristi nekin mustiksi. Nii miks ihmeessä?!

Muistakaa ihmiset iloita väreistä!


Kuvan otti Eveliina 2008

lauantai 16. lokakuuta 2010

Teetä ja lankaa

Hih, onpas sekin tässä ilmojen viilenemisessä hauskaa, että tulee juotua teetä enemmän. Kesällä se ihana tapa tyystin katoaa. Eilen ostin Kofeiinikomppaniasta uutta mustaa lakritsi-vaniljateetä, joka parhaillaan hautuu ja tuoksuu suuressa, laakeassa lempimukissani, jonka kaivoin hyllyn perukoilta taas käyttöön. Yritin parhaani mukaan vastustella kiusausta, mutta liian söpö tuttu myyjä ei meinannut päästää kulkemaan ohi ostamatta mitään. Päivä ennen reenejä meni tottakai istuskellessa Bisketissä, ja niiden jälkeenkin nukkumaanmenoaikaan asti siellä viihdyttiin hämyisessä nurkassa sukkapuikot kilisten ja suut kälisten. Syntyi meillä jo siinä ajassa kaksi puolikasta pipoa ja pala villasukkaa! Sukat ovat kohta valmiit, niistä tuonnempana.

Viikonloppuna tuli kyläilijöitä ihailemaan uutta Wiitämme. Siinä parin tunnin aikana seuraa pitäessäni ja välillä pelikapulaa huitoessani tuli virkattua pipo, josta viimeksi kerroin. Sain nuorelta mieheltä terveisiä, että uusi on ehkä jopa parempi kuin entinen!


Koulussa olemme suunnitelleet ja toteutelleet painokankaita. Tuskissani pähkäiltyäni sain kaksi yhtä kivaa ideaa, jotka kummatkin toteutin valmiiksi suunnitelmaksi asti. Toisessa hyppyytin rakasta ystävääni, joka sievänä cheerleaderina toimii kuvauksissa kuin kuvauksissa, eikä minun tarvitse kahdesti käskeä häntä menemään mitä ihmeellisimpiin asentoihin ja paikkoihin kamerani edessä. Kuitenkin pomppuilukuvat jäivät käyttämättä, kun kävin kiusaamassa mieheni siskontyttöjä, taikka pääasiassa suurinta heistä, reipasta nelivuotiasta neitiä. Sormivärit, neljä tassua ja vinopino paperia tuottivat niin kivaa tulosta, että päätyivät painokankaaseen asti. Kokeilukappaleet sain jo tehtyä, mutta eilen oli luokassa niin ruuhkaista, että tyydyin kutomotöihin ja koitan malttaa ensiviikkoon, jolloin saan tehtyä virallisen kankaani. Sitä varten ostin mukavaa luonnonvalkeaa pellavakangasta, josta lopulta teen itselleni mekon, jossa lapsosen jäljet kiipeävät ylöspäin. En malta odottaa sen valmistumista!

Pyyheliinat siis ovat edistyneet. Kertaamaton pellavalanka on aivan mahdotonta työstää. Vaikka itse kutominen sujuisikin hienosti, on vähän väliä pysähdyttävä nyppimään langasta tumppuja ja pölyä, jotta ne eivät muodostuisi palluroiksi, jotka hinkkaavat luhaan, joka sitten napsii langat poikki. Tuhahdellessani opettaja vieläpä huomautti, että ajattele, kun ennen ei ollut edes olemassa kerrattua lankaa, vaan kaikki tehtiin tästä! Tokihan sen tuntu on ihana ja pinta hauskan elävä. Mielummin minä luonnollisen oloisia materiaaleja käytänkin, kuin tasapaksuja tekokuituja. Eilen saldoni oli kaksi katkennutta loimilankaa. Sitten alkoi sujua turhankin hyvin, ja pian huomasin kutoneeni viisi senttiä liikaa. Vaihtoehtoina on joko tehdä liinasta epäsymmetrinen tai liian pitkä. Jälkimmäinen vaihtoehto on selvästi miellyttävämpi.

Kyllä. Lakritsi-vaniljatee on oikein makoisaa. En muistanutkaan, että tämän mukin kanssa pitää olla nopsa, laakeutensa vuoksi se jäähdyttää teen nopeaa!

lauantai 9. lokakuuta 2010

Mestaruutta, katteja ja neuloksia

Kuten olen ehkä silloin tällöin maininnut, on tapanani ollut jo jonkin aikaa urheilla ihan tosissani. Hyppäsin taijin maailmaan vajaa kaksi vuotta sitten, eikä siitä ole sen koommin irti malttanut pysyä. Viime viikonloppuna löysin itseni Jyväskylästä Wushun SM-kisoista, ja kotiin palasimme mainion saaliin kera: joukkueemme saivat pronssia sekä kultaa, ja lisäksi sain elämäni ensimmäisen oman mitalin mistään, joka nyt sattuu olemaan SM-hopeaa. Hullunmyllystä arkeen palaaminen ei suinkaan kuitenkaan pysäytä vauhtia, koska nyt saa alkaa tanssia ihan kunnolla, pitkästä aikaa kesätauon jälkeen!

No nyt lähti syksynikin sitten liikkeelle, nimittäin sukkapuikot heiluu taas! Sukka sai vihdoin kantapään toissa viikonloppuna, ja nyt lähenee jo toinen moinen. Lisäksi sain tilauksen piposta, edellisen rakkaan hukkaan menneen tilalle (muistaisi vain, millaisen tein siitä edellisestä) ja sukat eräälle miehelle, joka innoissaan semmoisia toivoi, kun ei niitä mistään saa. Tilanne kuulostaa itseni korviin aina ihmeelliseltä, kun on tottunut että kaapit pursuaa villasukkia, ja niitä saa aina lisää kun vinkkaa itselleen, äidilleen tai isoäidilleen. Tuossa eräänä päivänä satuin järjestämään käsityökoriani, ja löysin sen pohjalta hurmaavia lankoja, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut. Lisäksi sieltä löytyi jo valmis virkattu pipo, joka vaati vain päättelyn sekä koristekukkasen. Näköjään kannattaakin hyljätä kuukausiksi lankansa lojumaan, siirrellä tarpeeksi tiuhaan laatikkoa, ja hups, niistä onkin syntynyt itsestään valmiita asusteita!


Koulussa aloitin pyyheliinojen tekoa, ja hämmästelen suuresti värivalintojani. Mustaa ja harmaata!? Kuteeseen tulee vieläpä toista harmaata, ja noh, sentään ripaus keltaista. Sain palautetta liian samankaltaisista värivalinnoistani ykkösvuodelta, joten päätin sitten pasauttaa jotain hyvin epäjennimäistä. Sama se minulle, kun joulumyyntiin kerran menevät.


Taannoin rakas ystäväni totesi raskain sydämin alkaneensa allergiseksi kissoille, ja hädissään etsi pallerolleen uutta kotia. Kiltti perhe löytyikin, mutta he voivat ottaa perheensä lisäyksen vastaan vasta marraskuussa. Siihen asti Ninja on meillä lainassa, ja nämä pari viikkoa ovat kyllä olleet yhtä lastenhoitoa. Kas kun Ninja-herra on kuuro, mitä ei uskoisi suuremmaksi ongelmaksi. Tottakai hälle yrittää kokoajan ärjyä, ja kun huomaa huutavansa kuuroille korville, huitoo ilmaa vimmatusti saadakseen kissan huomion, kun on niin laiska ettei jaksa juosta sen perässä ja läpsiä alas milloin mistäkin pahan teosta. Toisekseen, elukka ei tee mitään ilkitöitä tahallaan, mutta kun mistä sitä tietää, että kun lasi tippuu, siitä kuuluu peloittava ääni, ja kohta tulee vielä suurempi ääni lasin omistajan kurkusta. Kaikki tavarat voi siis huoleti tiputella lattialle, oli siinä todistaja vieressä tai ei. Kuuroherra ei myöskään tietenkään tajua rajoittaa omaa äänenkäyttöään, vaan mouruaa ikäväänsä yöt, ja mielellään vessassa, jotta naapuritkin saavat nauttia esityksestä. Vuorokausirytmikin ukolla on hieman nurinkurinen, kun söpösti nukkuu kaiket päivät, ja kiusaa tyttöä yöt. Kaiken tämän rojun varjelemisyrityksen lisäksi leikkaamattomalle pikkulikallemme tuli kiima. Leikattu ei-enää-niin-poikakissa oli aivan höppänänä, kun ei ymmärrä tahtooko toinen leikkiä vaiko muuten vaan pyllistelee menemään. Onneksi tilanne rauhoittui parissa päivässä. Ninja on kyllä muuten mahdottoman sievä -eikun siis komea- kissa, mikä antaa anteeksi hyvinkin paljon. Suloinen otus, eihän siitä pääse mihinkään. Saa nähdä, ehtiikö se kotiutua tänne tänä aikana niin hyvin, ettei enää annetakaan sitä pois. Onhan se aika siistiä, kun on täysvalkea ja täysmusta kissa kaveruksina!

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Tonnikalapastavuoka

Leuhotin niin tällä makoisalla ruoalla, että sain pyynnön sen reseptistä, ja miksipäs en jakaisi hyvää oloa muidenkin masuille!
Muistaakseni tämäkin syntyi monien muiden ruokieni tapaan: muutama suuntaa antava ohje netistä ja loput omasta päästä, joka kerta soveltaen. Padan voi soveltamalla valmistaa varmasti hyvinkin halvalla tai kalliillakin jos tahtoo.

n 500 g Pastaa (käytin pennepastaa sekä moniväristä spiraalipastaa sekaisin)
4 prk Tonnikalaa (paloina! 2prk öljyssä, 1prk pippuri-sitruuna -kastikkeessa, 1prk chilikastikkeessa)
Fetaa (esim aurinkokuivattutomaatti-öljyssä pienissä rasioissa)
1 Sipuli
1 Paprika

Nämä sitten sekoitetaan keskenään ja sitten sekoitetaan noihin muihin:
2,5dl Kermaa (Kasvirasvavalmiste käy hyvin, mutta mukavaa makua antaisi varmasti esim. 3 juuston kerma tms)
2,5dl Vettä
2 Kananmunaa
Liraus sitruunamehua
Sitruunapippuria
Currya
Oreganoa
2 Valkosipulin kynttä (Puristettuna taikka pikkiriikkisenä palana)
Ketsuppia/ 1 tomaattipyre

Uuniin 200-asteeseen vartiksi. Ja laatikkoruokahan on aina parempaa vähän ässehtineenä taikka seuraavana päivänä.

Päälle vaikka puolitettuja kirsikkatomaatteja ja juustoraastetta.
Toki suosittelen soveltamaan ohjetta myös paljon ekologisemmaksi korvaamalla tonnikalan esimerkiksi kotimaisella kalalla taikka vaikka tofulla.
Meillä syödään paljon ja tästä ohjeesta tulee tuommoinen padallinen. (Kuvassa hitusen pienempi annos kuin reseptissä.) Mutta ei se haittaa kun se on niin hyvää, että jaksaa syödä montakin päivää!


Voihan räkäpää

Otsikko ei onneksi viittaa tämän neidin nenänpäähän, sillä olen vielä toistaiseksi välttynyt tältä hirveältä lenssuaallolta. Tässä pillereitä popsiessani voin vain toivoa, että se itää vielä hetkisen ja iskee vasta kahden viikon päästä, kun minulla on sille aikaa oikein mainiosti. Räkäpää tässä tapauksessa siis viittaa lankoihin. Pellavaisen tyynyliinakankaan kutominen on mukavaa, mutta suhteellisen satunnaisesti ja hetkittäin. Loimi on solmuista sorttia, vaikka niitä yritinkin luodessani vältellä. Lisäksi yksi loimilanka olikin viallinen, ja sen huonojen kierteitten ja haperoisuuden takia sitä pitää parin metrin välein jatkaa uudella ehyellä langalla. Nastoilta en ole välttynyt, koska jokin maailmassa on hyvin vinossa juuri minun tämän hetkisten kangaspuitteni kohdalla, ja kaikki nyörit vetävät loimilankoja vinoon vaikka kuinka suoristelisi. Viriöt eivät ole parhaat mahdolliset, mutta sentään pienimpiä ongelmistani, joten en jaksa niihin enää puuttua, vaan kärvistelen loppuun asti -olenhan jo peräti puolessa välissä neljää tyynyliinaa. Suurinta päänvaivaa sen sijaan aiheuttaa puolat, joista suurin osa tahtoo kutoessa hajota, eli niistä tulee ns. räkäpäitä. Hieman termiä ja ilmiötä selventääkseni otin esimerkillisiä kuvia puolistani, joista ehkä lukijani saattaa itse päätellä, kumpi toimii ja kumpi joutui roskiin hyvin pitkän ja piinallisen selvitys- ja uudelleenpuolaamis-yritykseni jälkeen.




















Olen nyt käyttänyt sadetakkiani kaksi kertaa, ja olen aivan varma, että siinä on jonkinlainen kirous taikka sen vastakohta, nimittäin sen lisäksi, että se on sadetta hylkivää materiaalia, se lienee myös sadetta karkoittavaa ainetta. Sen valmistumisen jälkeen ei ole edelleenkään satanut ainakaan siihen aikaan, kun minä olen ulkona hillunut, vaikka maa onkin aina mystisesti vuorokaudenajasta riippumatta kostea. Eräänä yönä satoi hirmuisesti, ja aamulla puin takkini päälle, mutta kas, koulumatkat tulvehtivat auringosta. Eilen satoi kaatamalla koko illan sekä yön, ja kastuin kahdesti, kun en ollut siihen varautunut. Kun aamulla laitoin sadetakin taas päälleni, ei tullut pisaraakaan mennessä eikä tullessa. Joten jos joskus tarvitsette johonkin tilaisuuteen suotuisat säät, ottakaa toki yhteyttä minuun, niin pistän sinä päivänä sadetakkini päälle!


Kylläpäs eilen meinasin itkua tihrustaen saapua koulun pihaan, kun huomasin sen keskellä olevan vanhan keltaisen puurakennuksen seinustoilta kaadetun kaikki puut. Sitä ympäröi muutama pihlaja, yksi niistä suuri ja kaunis, ja ennen kaikkea yksi komea koivu. Syytä tähän murhaan en tiedä, ja luulen, ettei kovin hyvää sellaista löytyisikään. Piha näyttää nyt hyvin, hyvin autiolta ja tyhmältä. Mieleni tekevi köyttäytyä Pikisaaren jokaiseen puuhun siltä varalta, että jokin niistä ei ole enää pystyssä aamulla. Mistähän saisi niin pitkän pätkän kettinkiä? Hmm, täytynee suorittaa köyttäytyminen riemunkirjavilla langoilla.


perjantai 17. syyskuuta 2010

Ailahtelua

Eilen meinasin masennella, kun ei koulun jälkeen jaksa eikä huvita yhtään mitään eikä mikään, muttei myöskään voi suoda itselleen silloin tällöin hetkeä pelkälle olemiselle, päiväunille ja koomailulle. Kokoajan pitäisi olla tehokas ja puuhaileva, vaikkei se tekeminen olisikaan sen tähdellisempää, kuin itsensä ilahduttamista ja harrastamista, niin silti pitäisi tehdä edes jotain. Noh, aikani peiton alla piileskeltyäni otin itseäni letistä kiinni ja pujahdin ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Punnitse&Säästästä pussillinen kaiken makuisia cashew-pähkinöitä ja Ainolan puistoon! Olipas vallan mukavata ulkoiluttaa rakasta kameraani pitkästä aikaa, korvissa musisoiden Porcupine Tree. Meinasin kyllä kiertää kotikaupunkiani ihan kunnollakin, vaan Ainola imaisi taas sisällensä niin, etten sieltä enää ulos malttanut päästä. Aikani kierreltyäni kuitenkin alkoi raitisilmayliannostus potkia, joten kilautin ystäväiseni Biskettiin kuumalle kaakaolle ja omenapullalle. Kovin ihmeellisiä kuvia ei tullut, mutta jonkunlainen tutkielma sorsista ja ruskan väreistä kuitenkin. Kattelkaa täältä, tai vaihtoehtoisesti ulostautukaa itse luontoon ihmettelemään. Olisin tähän pistäny ihanan syyskuvan jonkun vuoden takaa, mutten millään löydä sitä kuvatiedostojeni kätköistä, vaikka ne hyvin ovatkin järjestäytyneet. Nyt lähtee järki ja kello alkaa lähestyä semmoista lukua, että on parempi suosiolla luovuttaa etsinnöissä ja mennä jahtaamaan sen sijaan nukkumattia. Kostoksi en laita yhtään kuvaa!

PS.
Tykkään hirmuisesti siitä äänestä, kun jopolla pyörii syksyisessä ilmassa, ja renkaiden alla rasahtelee keltaiset rapeat lehdet.

PPS. Nyt se kuva löytyi, vihdoin! :

maanantai 30. elokuuta 2010

Sadetanssi



Nyt se valmistui! Sadetakistani tuli ihana, kuten arvelinkin, vaikka hädissäni jo maalailin ties mitä epäonnistumisia seinille. Ei sen teko ollut edes vaikeaa. Suuri käsityö -lehti tarjosi vallan hyvät kaavat ja soveltaminenkin onnistui rypyittä. Kyllähän siinä menikin aikaa ja kilometrejäkin muutama, että sopiva kangas löytyi -lopulta Helsingistä. Kannatti etsiä sitä juuri oikeaa, nimittäin minusta tuo pitsimuovikangas on ihan mielettömän upean jännää! Manailin jo, että varmasti jää kaappiin lojumaan ja menee toinen mokoma tovi, että saamma sen pitokuntoon, mutta pistettiinkin äipän kanssa tohinaksi ja surautettiin se parissa päivässä kokoon. Muovia on onneksi helppo leikata ja ompelukin sujuu mutkitta. Saumojen sisäpuolelle silitettiin kirkasta muovinauhaa, joka siistii ja pitää läpivuodot loitolla. Ohjeessa oli pyöreät taskut, vaan pitsikuvion takia oli helpointa ja hauskinta tehdä neliskanttiset. Hupun näimme tarvivan vuoren, joten päätin sen vuorata keltaisella puuvillalla, joka kuultaa mukavasti muttei liikaa muovin läpi. Taskuihin pistin samaa kangasta. Pisteeksi iin päälle pistin vielä ripustuslenksuksi nimilappuni, joita äiti teetätti minun ollessani tarhaikäinen, kun kaikissa vaatteissa piti olla nimi. Vetoketju olisi pitänyt olla 95cm pitkä, mutta niin pitkää ei jostain syystä mistään löytynyt, joten piti sitten tyytyä 80-senttiseen kaksilukkoiseen, jonka ostin Nappi Kikasta ystäväiseltäni saamalla synttärilahjakortilla. Ei se tynkyys edes haittaa yhtään, ja ihan turhaan pyöräilin pitkän vetskarin metsästyksessä kaupunkia ristiin rastiin sateessa ilman sadetakkia. Nyt kelepaa! ... ja aurinko paistaa kahden viikon sadekauden jälkeen.

Eilen käytiin äitin kanssa Puokkarilla, jossa oli pistetty pihakirppis pystyyn tarhalle varoja kerätäkseen. Oli ihastuttava pihapiiri, jossa keskellä onpi tarha ja leikkipuisto, jonka suojamuureina seisovat perheiden rivitaloasunnot. Moista yhteisöllisyyttä saisi nykyäänkin vielä jaksaa harjoittaa joka pihassa. Sieltähän löytyi punainen mekko sekä vyö, joka tieten punainen sekin, ja löydöt sai maksaa omantunnon mukaan. Aikaa sitten olen ostanut myös toisen vanhan punaisen nahkavyön, joka ei kuitenkaan ole päässyt esille kaapista, mutta tänään huomasin sen passaavan uuteen mekkoon kivasti. Näiden lisäksi kouluun pääsivät mukanani myös joku aika sitten kirpparilta löytämäni ihastuttavat punaiset korkkarit, joiden mukavuus on hyvin yllättävää laatua, Ellos-logosta huolimatta.

Taisin mennä lupaamaan myös kouluterveisiä. Ensitöiksemme saimme tehtäväksi valmistaa kaksi pellavaista tyynyliinaa, joista sitten toinen värjätään ja etsataan, ja toiseen painetaan kuvio. Tokihan se piti kamppailla itsensä kanssa, että en varmasti tee kotiin itselle yhtään, mutta onneksi äiti tahtoi pari tekemääni tyynyä. Olen vasta kutonut muutamia senttejä, ja värjäilyt suoritetaan vasta seuraavassa jaksossa, joten niiden edistymistä seurailemme tuonnempana.

Osalle porukkaa järjestettiin lisäksi ihan ylimääräinen projektikurssi, jolla suunnitellaan ja valmistetaan neliömetrin kokooinen ryijy. Oi, vihdoin pääsee ryijyn tekoon, on sitä odotettukin! Aiheena on Oulu-ryijy, ja nyt pitäisi keksiä jotain nerokasta ideaa. Paras (ja ainoa) idea tähän mennessä on kutoa harmaa neliö, jonka vie Oulu-yhtiön pihalle muutamaksi viikoksi keräämään itseensä kotikaupunkimme suloista hajua. Mikäs sen kuvaavampaa? Onneksi tässä on vielä runsaasti kehittelyaikaa.

Onpa pitänyt tämmöisestäkin mainita, kun joku heitti naamakirjassa linkin ihastuttavaan muotiblogiin, mutta otin vain osoitteen ylös, unohdin sen hetkeksi, enkä enää muista kuka tämän ilon jakoi muiden muassa minun kanssani. Hanneli Mustaparta on Norjalainen, nykyisin New Yorkilainen mannekiini, jonka blogi vain imaisee mukaansa, ja aina tahtoo katsoa vielä yhden sivun hänen löydöksiään. Siinä mielessä olen kummajainen, että tahtoisin seurata enemmänkin muotiblogeja, ja sitä saattaisi ehkä jopa minulta olettaakin, mutta se ei vain ole tullut tavaksi. Tämä on siis oikeastaan ensimmäinen jota kunnolla olen alkanut selata, ja siksi siitä olen niin hehkuttunut. Voi, nuo tamineet! Vaikka yleensäkin pidän päälläni ihan mitä lystään, on pienessä kaupungissa kuitenkin joitakin rajoitteita, on pakko myöntää. Jos tahtoisikin käyttää kasarityylisiä korkeavyötäröisiä, lyhytlahkeisia suoria housuja korkkareiden ja säärystimien kanssa, täällä se näyttäisi vain höperöltä ja hyvin mauttomalta. Mutta epäreilusti asukokonaisuuden lookki muuttuu heti kun pläjäytät moiset päällesi tuollaisessa suurkaupungissa! Helsingissäkin käydessäni tunsin, että olisin siellä voinut käyttää heti erilaisia ryysyjä kuin kotosalla. Tai sitten vain minulta puuttuu vieläkin muutama sentti pituutta ja hippunen itsevarmuutta.

Miten ihmeessä villapaidat saa mahtumaan takaisin vaatehuoneeseen näin kesän jälkeen, mietin vain...

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Heeei sisko pieni, Helsinkiin!


Ja sieltä takaisin. Kyllähän tuosta reissusta ehtikin jo vierähtää viikko, mutta yritän muistaa nyt edes jotain, vaikka oli tarkoitus kirjoitella hirvittävä pläjäys heti palattuani. Viime lauantaina siis hypättiin äipän kanssa kätevästi tuttavan auton kyytiin, jonka muassa matka taittui hyvin leppoisasti ja mukavasti. Pääkaupunkiimme saavuttiin jo neljän aikaan, joten oli vielä ilta peräti kulijailuaikaa. Käly liittyi seuraamme ja ehdimmä harjoittaa hieman ikkunashoppailua liikkeiden mentyä jo kiinni, ja käydä syömässä maukasta pitsaa ja pastaa, juonien sotasuunnitelmaa seuraavalle päivälle. Tyttöjen kesken piipahdimme vielä kotimatkalla rannan laivakuppilassa, josta nautiskelimme kannullisen hyvää sangriaa.



Sunnuntaina hiivimme jo kymmenen aikaan ulos ja suunnistimme kävellen Siltasaaresta aikalailla rantaa pitkin Hietalahden torille, jonne päästyämme huomasimme kellon olevan jo kaksi. Vaikka myyjät jo alkoivat keräillä pöytiään, ehdimme tehdä vielä joitakin löytöjä -mukaani tarttui valkoinen alushame, keltaiset perhoskorvikset sekä ystävälle lahjaksi baarilaukku ja helmet. Tokihan me hieman poikkesimme sinne matkatessamme mm. Kaivarin Kanuunassa, jonka vintagenurkkaus imaisi tämän tytön sisuksiinsa hetkoseksi jos toiseksikin. Niin siinä usein käy, että liikaa ihanaa tavaraa mene jo niin yli, ettei sieltä osaa sitten kaivaa mitään ihanaa itselleen. Vähän sama ilmiö, kuin kukkapuutarhalla, jossa kymmenet kukat kaunistavat toisiaan, mutta kun käteensä poimii yhden, ei se orpona niin kaunis olekaan. Ei sieltä sitten jäänyt käteen muuta kuin aika uusi Indiskan musta mekko. Osasin minä myös ihan kaupastakin ostaa jotain, nimittäin uuden uutukaisen oranssin lörppötopin sen minisestä kaupasta kuin Monki. Se oli hauska uusi vaateliike Aleksanterinkadulla, ja sen kyljessä oli toinen moinen, jonka nimi on ilmeisesti Weekday. Siellä soi Kate Bush, jonka innoittamana yllytin itseni kokeilemaan kasarityylisiä sini-valko-raitaisia korkeavyötäröisiä pillifarkkuja sovituskopista löytyneen löysän sinisen, pääkallokuvaisen t-paidan kera. Tyyli olisi ollut hurjan kivaa vaihtelua, mutta pieni vika pilasi kaiken: housuilla oli mahdotonta istua, mikä on aika elintärkeä ominaisuus vaatteelta. Ei ihmekään, kun taisivat maksaa 6e. Harmi etten tajunnut ottaa kuvaa. Ilmeisesti siellä myös painetaan sekä värjätään vaatteita paikanpäällä, koska liikkeen lavasteena oli ikkunan takana sen näköinen mielenkiintoinen työtila. Päivällä söimme maukasta texmexiä, jolloin lautaseltani katosi parempiin suihin pinaattitortillainen kanawrap, nam! Illalla vielä kiipesimme Hotelli Tornin ylimpään kerrokseen kahville. Näköala oli toden totta huikea, kuten oli pahanmakuisen kahvinkin hinta! Kaupat menivät taasen tylsän aikaisin kiinni, ja pörräiltyämme tovin keksimme lähteä kukkaketojen lävitse Linnanmäelle hurvittelemaan. Ei siellä moneen laitteeseen raski maksaa, mutta aina yksi ehdoton on vanha puinen vuoristorata, joka on joka kerta yhtä lystiä. Kilijuttiin äitin kanssa takapenkissä kuin pikkulikat konsanaan! 12 tuntia kävelemistä alkoi jo kotimatkalla hieman tuntua nilkoissa. Eikun mopilaattia ja keräämään voimia seuraavan päivän seikkailuihin.


Viisastuneina kärräilimme maanantai-aamuna ratikalla Punavuoren kieppeille. Ruutu-Rouvassa piti taas käydä huokailemassa arvokkaiden vintage-ihanuuksien keskellä. Iso Roobertinkadun UFFilta löytyi syksyksi mukava villahame ja paita, jollaisen löysin omalta kirppariltamme tovi sitten erivärisenä versiona. Vastapäisestä Etolasta sitten löysin vihdoin ja viimein täydellisen vakstuukikankaan sadetakkiini! Onneksi liike oli tyhjillään, etten säikyttänyt innostuessani muita asiakkaita ulos. Takki on nyt tekosalla, siitä kerron tarkemmin pian! Fredrikinkadun UFFilta sitten kahmin itselleni jakun sekä kengät. Siellä vierähtikin tovi, kun innostuimme sovittelemaan mahtavia takkeja, joita emme kuitenkaan lopulta ostaneet. Tuo löytämäni jakku onkin hauska, kun se on kolitsikangasta ja istuu täydellisesti. Kyseisiä kenkiä oli hyllyllä ihan hitusen toisistaan poikkeavaa paria, joista toinen vei sydämeni. Ihan täydelliset kävelykengät. Pidetty vuosikymmeniä ja tulee varmasti palvelemaan minua saman verran. Ihana ystäväni antoi minulle syntymäpäivälahjakseni runon kera kenkähankinta-avustusrahaa, jonka sijoitin noihin sielukkaisiin jalkineisiin. Ostin toki uudetkin kengät, hauskat kukkalenkkarit Biancosta. Ajattelin, että se on ehkä jo oikeutettua ja perusteltua, olenhan rämpinyt vanhoilla (ei enää niin- )oranssi-vihreillä conversen lenkkareillani jo muutaman vuoden. Niistäkin sain alennusta myyjän huomattua toisen pohjallisen olevan irti. Kotona tosin huomasin toisenkin käyttäytyvän samalla lailla, joten se taitaakin olla ominaisuus eikä virhe. Ruokailu tapahtui Fredrikinkadulla sijaitsevassa kauniissa Thaimaalaisessa nimeltä Tamarin, jonka taivaallinen tofu-nuudeli -annos vei kielen mennessään. Samaisella kadulla vierailimme Kälyni Punnitse&Säästä-liikkeessä, sekä sen naapurina majailevassa valtavan ihastuttavassa teekaupassa Ounce. Kadulla toivotti tervetulleeksi pienellä sievällä pöydällä pieni sievä lasipannu jossa oli kuumaa teetä maistiaisiksi. Putiikki oli sisältä vielä ihastuttavampi ja myyjätär samaa sarjaa. Purkkeja haisteltuamme kassiini sujahti itselleni karpaloteetä sekä ystävättärelleni Kiellettyhedelmä-teetä, jonka kirsikkainen tuoksu leijailee ympäristöön huumaavana pussistakin käsin. Vieläpä piipahdimme ekomarket Ruohonjuuressa, jossa alkoi vain harmittaa, ettei meillä Oulussa ole moista liikettä. Mutta onneksi ja suureksi ilokseni tänne on ilmestynyt vihdoin ja viimein uusi ja hieno Punnitse&Säästä Kauppurienkadulle!
Illalla kävimme vielä äitin kanssa kruisereilla pyörähtämässä rantaan Helsingin jäätelötehtaan tötteröille ja lähdimme yöjunalla kotia kohti. Junavaunussa sai kiitellä hyviä löytöjään, kun lämmityksen pettäessä saattoi kietoutua kaikkiin mahdollisiin vaatteisiinsa, jotta onnistui nukkua pätkittäin hytisten.


Jäi sinne suureen pääkaupunkiimme vielä paljon kaikkea, mihin ei ehtinyt pikavisiitillämme poiketa, mutta jäipähän ensikerrallekkin tekemistä. Kaikki kuvat löytyy täältä.

Seuraavassa jaksossa: Kouluhommia & Sadetakkeja