sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Syöpöntai ikuistettuna, ei valitettavasti ikuisena


Tänään heräsin aurinkoiseen sunnuntaihin kello 09:15. Valmistautuessani aamutreeneihin siirryntään tajusin, kuinka kaunis ja hyvä aamu todella oli. Tahdoin ikuistaa kauniin, auringossa paistattelevan makuuhuoneen Marimekko-kuoseineen ja nukkuvine miehineen (siis yksin kappalein miehiä), ja kamerasta sain idean koittaa sellaista muodikasta "päiväni kuvina" -postausta.


Ruisleivän jälkeen kipaisin korttelin päähän aukomaan treenisalin ovia. Yleensä hölkkäilen tuon välin herätellekseni unisia koipiani, mutta pihalla tajusin maan olevan liukas, kuurassa. Pakkasta! Talavi! Katot hohtivat valkeaa ja maan lehdet rouskuivat kohmeisina. Kohta saa käyttää jo toppatakkia, saahan? Kolmet seuramme viikon viisistä treeneistä pidetään siis kauniilla naapurikoululla, jossa satuin viettämään myös koko peruskouluaikani. Sunnuntaisin treenataan Chen-tyylin taijia, ja tänään otettiin kertausharjoitusten kannalta. Chen onkin ihan toista luokkaa kuin tuttu ja turvallinen Yang-tyyli.























Puoliltapäivin ehdin juuri ja juuri loikata taas oman rappukäytävän puolelle, kun ystävättäreni soitti jo, saapiko jo saapuilla. Juuri, kun neito on raahautunut ylös neljännen kerroksen asuntoomme (ei hissiä, ystävät kiittää), olen kutakuinkin valmis, ja suuntaamme brunssille kauniiseen Puistolaan. Jäipä hämmennyksissäni kuvaamatta tilanne, kun toisen rakkaan ystäväni ja itseni katseet kohtasivat, hämmentyivät ja purskahtivat kikatukseen hoksattuamme toisemme ravintolan ikkunan lävitse. Ouluko pieni kaupunki? Pienessä ravintolassa oli loppujen lopuksi noin kahdeksan jollain tavalla toisilleen tuttua nuorta. Vahingossa, mutta yllätyksettömästi päädyimme kumpikin vuohenjuustosalaatteihin, hieman omanlaisiksimme maustettuina -toiselle sipulia, minulle hedelmää. Jälkkäriksi tummapaahtoista kahvia kermalla, kummallekin, kiitos. Onko meistä kahdesta vannoutuneesta tee-ihmisestä tullut vihdoin ehkä hitusen aikuismaisempia? Hämmentävää.



















Vaikka sunnuntaiaurinko ei jaksanut enää aamun jälkeen paistaakaan, ei harmaus paljoa hidastanut, kun kirpsakassa syyssäässä näiden kahden ehkä hieman aikuismaisemman neitosen korkokengät suuntasivat kaupungin taidemuseoon. Välillä piti vähän kuvailla syksyn viimeisiä väriläikkiä. Aioin ensi kertaa eläissäni oikein maksaa museon sisäänpääsymaksun, mutta epäonnistuin. Tiskillä seisoi rahankeruulipas, johon sai pääsymaksun sijasta lahjoittaa haluamansa summan Afrikkaan kyläpankkien hyväksi. Se ainut kahden euron kolikko meni siihen tummapaahtoiseen, pirskatti. Oli pakko mennä siis ilmaiseksi, mutta silti simpukkaälyttömyydet, afrikkalaiset maalaukset sekä suomalaiset koru- ja tekstiiliteokset olivat nautinnollisia.


Museokaupasta ostin pinnin, jota olen varmasti ennenkin hiplaillut. Siinä on nappi oikeaa kudottua kangasta, joten pakkohan tuo oli saada. Täytynee käydä joku päivä tiputtamassa jälkimaksuna lantti jos toinenkin keräykseen, vieressä kun on tuo museokin.



























Ainolan puistossa sijaitsee tällainen harvinaislaatuinen puulaji, kotoisasti Vaahvu, joissain osissa maata Koihteranakin tunnettu.

Kotosalla istahdin vain tovin, kerta läksimmä miehen kanssa eloisia kuvia katselemaan. Liput lunastettuamme marssimme ravinteliin -minulle jo toistamiseen samana päivänä, mikä on hyvin, hyvin epänormaalia. Mutta mikä nottei sunnuntain kunniaksi! Mies on ihastunut uuteen ruokapaikkaan nimeltä Fit Wok (tai meillä tuttavallisemmin mm. fitfuck tai fatwok, tai mikä milloinkin), mutta itse en ole vieläkään ehtinyt mukaan. Noh, tänäänkin se oli menossa sopivan aikaisin kiinni, joten tyydyimme lempparibusgerilaamme eli Kauppuri 5:seen. Paikka oli tupaten täynnä muitakin nälkäisiä ja viluisia, mutta hyvää kannatti odottaa ja hotkia. Kokilla oli tuuraaja, jonka sapuskat oli -niin mielettömältä kuin se tuntuukin- jopa normaalia antia makoisammat. Kuka keksii laittaa muutenkin jo täydelliseen kasvishampurilaiseen pestoa? No Kauppuri. Ja kuulkaa toimii!


Massut täydellisesti killillään kiersimme korttelin toiselle puolen, jossa meitä viihdytti Johnny English. Päätön komediallinen viihde on joskus ihan paikallaan, ja Rowan Atkinson kyllä hoitaa homman harvinaisen hyvin. Kotimatkalla poikkesimme rantaan töllistelemään ennenaikaista joulua. Torille ilmestyi valtaisa jenkkityylinen joulukuusi, tekolunta tuulilaitteineen ja vihreäpukuisine luistelevine tonttuineen. Huhujen mukaan siellä japsit kuvaavat virvoikemainosta. Taisivat tuoda omat tonttunsa, sillä ei meidän pukinpajassa ainakaan vihreitä moisia näy. No, rauhaisaa joulua sitten vaan itse kullekin.



















Kaupan kautta kotiin. Hauduttelin itselleni sekä armahalleni makoisaa Kesäpäivä -teetä, jota ystäväni tuliaisiksi toi. Suklaatia, blogia, ja Tori Amos.



Ainakin ulkopaikkakuntalaisille saattaa kuulostaa hirvittävän pieniltä mittakaavoilta meidän piirimme, ja tottahan se on. Oulun keskustassa kun asuu, kaikki on korkkarikävelymatkan päässä. Ainakin, jos on hyvät kengät. Mutta täältä löytyy juuri sopivasti kaikkea, mitä pieni ihminen tarvitsee. Varsinkin, kun kaukaiset ystävät tulevat luokse, ei voi paljoa enempää pyytää.
Ihan jokaista kuvaa en jaksanut liittää, mutta tuoltapas näkyilee taas loput.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Vaihdantaa

Kuukaus on vierähtänyt työssäoppimisjaksolla, joka nyt on melkein puolessa välissänsä. Harjoittelen myyntityötä ja sen sellaista mukavassa putiikissa Oulun keskustassa. Marimekon ja muiden kaunokaisten seassa työskentely on aika kauheaa, kun ei ehdi huokailultaan hengittää. Jo minä unelmatakkiin törsäsin -ehkä ihan hyväkin niin, ettei tule tuhlailtua ihan kaikkeen pieneen sievään. Ihastuttavien tuotteiden ja mukavien työkavereiden lisäksi työtä piristää ystävälliset ja persoonallisetkin asiakkaat. Laatumerkit houkuttelevat juuri sellaisia silmää piristäviä persoonia piipahtamaan puotiin.

titiMadamin karhuriipus

Töiden takia en ole ehtinyt edes kirppareille, ja vieroitusoireet jo rupesivat syyhyämään inhoittavasti, kunnes tänään himot tyydytettiin Kulttuuri Bingolla järjestettävissä vaatevaihtelukarkeloissa. Sinne vein säkillisen kamaa lattialle lojumaan ja kiertelin toisten kasoja, poistuen kangaskassi pullollaan. Paikka kun on lähellä, ajattelin viedä mahdolliset sopimattomat vaatteet takaisin kiertoon, mutta ne kaikki olivatkin mainioita löytöjä, ja saivat jäädä täyttämään jo melkoisen täyttä vaatehuonetta. Pitäis sinne vielä vintiltä raahatut talvivaatteetkin mahduttaa...
























Vihreän suomalaisen vintagemekon on valmistanut Salolainen Salonne. Keltainen polyester-paita on peräisin samalta aikakaudelta, ja valmistaja on E.Laiho Lohjalta. Ihanaa tuo, että ei tyydytty pelkkään Made in Finland -merkintään!
Kuvan mukavat vihertävät housut löytyi bingolta kanssa. Hieman pitää vyötä kiristellä, mutta eivät ainakaan purista mistään. Kuvien vyöt löytyi omasta kaapista, nekin kirpparilta taikka saatu.

Töissä on hyvä pitää myymiemme merkkien vaatteita, joten oli hieno löytö tuo hyväkuntoinen musta-valkea maripaita. Koko on L, mutta mitäs pienistä. Jellonankeltanen H&M:n trikoopaita oli myös kiva löytö, onhan tuo väri ihan Minä.



Kauhistellen olen seuraillut, kuinka ysärimuoti palaa jälleen. Uusinta Modin-lehteä selaillessani teki mieleni vähän väliä palata etusivulle tarkistamaan numeron ilmestymisvuosi. Kyllä, on se 2011. Jotkut toimivat toki loistavasti, ja itsekin voisin kokeilla (kuten vähän ehkä tuon keltaisen vintagepuseron kanssa), mutta ne yököttävät pastellisävyt ja kropan kauniit muodot hävittävät laatikkomallit! Muoti toki kiertää, ja se on ihan hauskaakin -vähän niinkuin neljä vuodenaikaa, ei ehdi kyllästyä. Pillilahkeet ja tyköistuvat alkavat näköjään taas tylsistyttää, ja hypätään ääripäästä toiseen. Kunhan nyt ei sentään piilotettaisi taas kauniita naisvartaloita olkatopattuihin laatikkojakkuihin ja pussittaviin housuihin.