sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Talveus, kauneus ja ikävä









Viime sunnuntaina taiji-treenien jälkeen en malttanut istua sisällä, vaan läksin ulkoilmaa ihastelemaan. Ei ole montaa kauniinpaa asiaa Suomen vuodessa kuin kevättalvisen sunnuntaipäivän valo. Pakkasta oli juuri sopivasti, eli kotimatkalla olivat sekä sormet että varpahat jäässä, mutta muuten ei palellut, ei tuullut eikä tuiskuttanut. Oulun torilla oli vielä Poro Feria -tapahtuma, ja vaikken valitettavasti sattunut paikalle minkään esityksen aikaan, sain kuvailtua aitauksessa töllisteleviä poroja ja pyllymäkeä laskevia lapsosia.


Pitkästä aikaa ulkoilutin itseni lisäksi kameraani, ja sain taas kiroilla nykyistä inspiraationpuutostilaani ja rakkahan kotikaupunkini sataan kertaan kuvattuja kulmia. En löydä enää kovin paljoa täällä kuvattavaa, vaikka keskitynkin pikkiriikkisiin asioihin. Muutama räpsäys tyydytti mieltäni juuri ja juuri sen verran että sainpahan jotain todistusaineistoa kävelyltäni.


Torinrannan vanhat, punaiset aitat ovat kauneimpia asioita tässä betonikaupungissamme. Tämän oven ohi pyrähdän pyörällä joka koulupäivä, ja pakkasella se on täydellisen kuurainen ja luminen. Niillä matkoilla on aina liian kiire taikka kamera uupuu, ja nyt ovi ei tietenkään ollut kauneimmillaan. Ihana se silti on.


Juuri äsken selailin tällaista muotisivustoa ja haikailin tyylikkäämpään kaupunkiin ja lämpimämpiin keleihin. Oulussa toki on paljon söpöjä hippejä, jotka pääkaupunkiseudulta puuttuvat, mutta tyylikkyydestä tämä hippeyteen, massateiniyteen ja tuulipukuihin keskittynyt kansa ei ole monasti päässyt nauttimaan. Rakastan talvea, mutta kieltämättä kärsin järkyttävästä ikävästä minihameita, mekkoja sekä korkokenkiä kohtaan. Kaksilla "ihan kivoilla" kengillä eläminen puolen vuoden ajan on täyttä kurjuutta. Turha valittaa, mitäs olen niin mukavuudenhaluinen vilukissa. Pidän kodistani, enkä oikeastaan ole koskaan ollut kova haikailemaan muiden maisemien perään. Kamerani ja vaatekaappini yrittävät vain minua käännyttää.

Ainiin, tämänhän piti olla pääasiassa käsityöblogi, eikä ruikutus-sellainen. Tässä pakollinen raporttiosuus: Tänään niisin, pirtaanpistelin ja alkusolmuilin 720 lankaisen ripsiliinaloimen. Huomenna teen alkusolmut uudelleen.

Mahtava loppukevennys tässä.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Kotivärkkäilyt

Paria työtä olen kotosallakin kikkaillut ja kironnut, koska eihän sitä voi mennä ohjeiden mukaan ja matalamman aidan kautta. Nyt säälittävän vääntämisen jälkeen sain vihdoin mieheni iPadille pussukan valmiiksi. Luulisi moisen suoran putkilon olevan hyvin yksinkertainen, parin tunnin virkkaushomma, mutta ehei, aikaa projektiin vierähti se parisen kuukautta. Versioita syntyi ja purkaantui kolme taikka neliä kappaletta, ja lopullinenkaan ei kovin lähelle täydellisyyttä yltänyt. Tekniikkana oli siis virkkaus ja materiaalina kaksinkertainen seiskaveikka. Alkuperäinen suunnitelmani oli tehdä huipputyylikäs ja kätevä tasku, joka olisi kiinteänä laitteen takaosassa ja reunoilla, ja josta voisi etuläpän taittaa käytettäessä pois näytön edestä. Noh, lopputulos oli _naurettava_ enkä jaksanut kokeilla siistempää versiota, joten päätin tehdä tavallisen pussin. Toisesta versiosta tuli liian suuri, seuraavasta taasen liian pieni. Kaksinkertaisen, moneen kertaan puretun, kierteisen langan purkaminen yksin on pirullista hommaa, vaikka lankojen selvittelystä normaalisti ihan pidänkin. Onneksi koulusta löytyy aina auttavia käsiä, joten vein sen sinne purettavaksi kaverin kera. Kuviotakaan en meinanut keksiä, ja lopulta päädyin söhertämään harmaaseen pussukkaan "tetrispalikoita", joita en niitäkään jaksanut sommitella saatika vääntää useampaa. Lopullisessa versiossa siis käytin yksinkertaista lankaa, paitsi päissä, joissa kaksinkertaisuus vähän pehmittää kulmia enemmän. Jotta koneen ruutu ei varmasti vaurioituisi karheasta villasta, ompelin vuorin huppukankaasta.


Saatuani pussin valmiiksi, tahdoin kokeilla uudenlaisia sukkia. Koulussa seurasin, kun eräs teki tiimalasikantapäätä, kysäisin suurinpiirein suulliset ohjeet ja kokeilin itse. Sehän toimi yllätyksellisen hyvin! Vaikka tavallisesta kantapäästä pidänkin enemmän, oli silti mukava kokeilla uutta tekniikkaa. Kantalapuksi neulotaan siis tiimalasin mallinen lappu, jonka sivut ommellaan lopulta yhteen. Hyvin yksinkertaista palmikkoakin harjoittelin pitkästä aikaa jalkapöydälle, ja kärjen sivukavennuksien väliin jätin pari silmukkaa. Tämmöiset pienet, helposti jaloista pois potkittavat unisukat tulleepi.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Työssä opintaa ja vähän koulussakin


Maanantaina alkoi koulun työssäoppimisjakso, jota minä suorittelen 10 viikkoa vanhusten palvelutalolla. Sielläpä luon ja rakentelen loimia kangaspuihin muoreille kudontavalmiuteen ja pistelen neuloja langansilmiin, sekä suunnittelen mahdollisia askartelupaskartelupuuhasteluja. Välillä istuskelen vanhusten kanssa kahavilla rupatellen, toisinaan taas käyn heidän kanssaan jumppailemassa. Tänään sain opetella ensimmäistä kertaa lautanauhan tekoa, ja sepäs se olikin mukavaa, vaikkakin välillä solmuisaa. Näin aluksi tekaisin reilun metrin verran yksinkertaista nauhaa, mutta toivottavasti jo ensi viikolla saan kokeiltua monimutkaisempia, leveämpiä nauhoja, ja myös pirtanauhan tekoa. Tällainen syntyi tänään. Päihin tein lenksun sekä mykyrän, jotta sitä voi käyttää kaulakoruna, pantana tai vyönä. Tuossa kuvaillessani yritin taas käyttää kissaa rekvisiittana, mutta eihän siitä tullut taas kuin reikiä nauhaan ja suttuja kuviin. Varpaani pysyivät aloillaan, eivätkä onneksi kynsineetkään.


Koulussa viimeinen päivä oli hämmentävä, ja siinä tavaroita siivoillessa pois tieltä ja pakkaillessa mukaan otettavia, tuntui, kuin olisi pitemmällekin reissulle lähdössä. Noh, pitihän siellä kipaista eilen jo mutka. Ryijy oli vielä ehjä ja ennallaan. Tältä se näyttää tällä hetkellä. Sain sen edistymään yllättävästi viimeisinä päivinä, mutta nyt se valitettavasti pölyttyy tovin.


Ryijyn solmimisen ohessa piti myös paukutella korukankaita valmiiksi, kun niistä sitten valmistetaan tuotteita heti työssäoppimisjakson jälkeen. Uusi tuttavuus siinä projektissa oli minikangaspuut, joiden käsittelyyn totutellessa tunsi olevansa lilliputtimaassa. Nelisenttisten loimien työstäminen tuntui myös aika hoopolta, mutta teko oli mukavan nopsaa vaihtelua. Kolme pätkää tein, mutta valitettavasti vain yhdestä sain kuvan.


Lyhyesti ja ytimekkäästi näin monta juttua tiivistetysti tässä näin nyt, anteeksi, mutta pitää joutua nukkumaan, jotta huomenissa jaksaapi viikon viimeisen työpäivän reippahasti. Huomenna, viidentenä työpäivänäni, työpaikkaohjaajani pitää vapaapäivän, joten minä pitelen mummuille jöötä yksikseni. Ei siinä, valitettavasti käsitöiden suosio on jostain syystä viimeaikoina laskenut huomattavasti kyseisessä palvelutalossa, eikä tekijöitä käy kuin pari kolme päivässä. Suoriutunen tehtävästä siis mukavasti, ja vietän yhtä leppoisan ja kotoisan päivän kuin edeltävätkin.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Ja muihin taiteisiin...

Harmillisesti on elämästäni hiipunut pikkuhiljaa taka-alalle muut taiteilut erinäisten käsitöiden ja liikunnallisten harrasteiden vallatessa aikani ja kiinnostukseni. Musiikkia syntyy harvakseltaan ja sen harjoittaminen onkin nykyään hävettävän vähäistä. Kynään saatika siveltimeen en ole tarttunut pariin vuoteen, jos ei lasketa käsitöiden suunnitteluja koulussa ja liisterin levittelyjä paikkaillessamme kissan repimiä tapetti-parkoja. Ystävättäreni näköjään innostui haasteluista, ja taisin mennä lupaamaan, että söhertäisin lähiaikoina jotain paperille. Olisihan se aika huimaa. Vielä ei ole ehtinyt edes ajatella asiaa, mutta ehkä jonain synkkänä ja tuiskuisena yönä villiinnyn.

Tällaista tuli töherreltyä nuorena ja innokkaana lukioaikana. Voi kunpa pääsisi takaisin.


Valokuvausta olen pitänyt pääasiallisena taiteenlajinani, mutta enpä enää edes muista, milloin viimeksi olisin räpsäissyt otoksen, jonka änkäämistä flickriin olisin harkinnutkaan. Noh, kuvien lisäyspäivämäärähän sen karun totuuden näköjään paljastaakin.

Jokunen tovi sitten sattui eräs televiisiodokumentti pysäyttämään minun kanavasurffaukseni. Tuolloin satuin näkemään vain sen loppupuoliskon, mutta kaikeksi ilokseni tänään satuin huomaamaan sen uusinnan jo alkutekstien kohdalla. What Remains -nimisessä dokumentissa on kyse amerikkalaisesta valokuvaajattaresta nimeltään Sally Mann, hänen työstään sekä elämästään. Puolitoistatuntinen ohjelma sai silmäni kostumaan kerran jos toisenkin jostain käsittämättömästä syystä. Tai ei se niin käsittämätön ole lainkaan. Silkkaa kateutta ja haaveilua vain. Linkistä paljastuvassa pienessä pätkässä taiteilija kertoo siitä, kuinka käyttää virheitä hyväkseen ja miten hän kääntää osaamattomuutensa vahvuudekseen. Itse olen toki ollut aina liian laiska perehtymään mihinkään tarpeeksi syvällisesti, joten samanlainen katsantokantani ei ole ehkä niin perusteltua, mutta ihailen hänen työtapaansa hurjasti. Aina olen itsekin kääntänyt virheeni tarkoituksellisiksi, mielenkiintoisiksi yksityiskohdiksi, oli kyseessä harrastamistani taiteenlajeista mikä tahansa.

Kirjallisuuteen en sen enempää ole koskaan uppoutunut sen luojan asemessa, vaikka aina toki olen tarinoiden kirjoittelusta nauttinutkin. Luin tänään loppuun edellä mainitsemaltani ystävältä lainaamani kirjan A Little Princess, jonka on kirjoittanut Frances Hogson Burnett jo vuonna 1905. Mikä ihana elämys! Tarinaa pienestä, orvoksi ja köyhäksi jääneestä neitosesta oli viimepäivinä parasta lukea suoraan koulusta tulleena, voipuneena ja nälkäisenä, tarinaan uppoutuneena, melkein samaistuen tytön kurjaan kohtaloon, joka kuitenkin lopulta kääntyikin satumaisen ihanaksi, ja minäkin pinnistin itseni sohvan pohjalta jääkaapille.

Jopas vaikutan alakuloiselta ja tyytymättömältä, mutta vakuutan että se on täysin tahatonta. Lupaan seuraavan, pikaisesti tulevan merkinnän olevan paljon nempympi taas!

tiistai 11. tammikuuta 2011

Oi kultainen nuoruus!



Rakas ystävättäreni ilahdutti tovi sitten lisäämällä blogiinsa kuvia lapsuutensa lempitouhuista, joita kaikeksi onneksi on vaalinut näihin päiviin saakka. Siitäpäs teki mieleni tehdä samoin, joten penkoilin eräänä iltana vanhempieni kanssa alpuumeita, etsien kuvia minusta kikattelemassa sittemminkin minulle tärkeiden puuhien parissa. Näissä muutamassa löytyneessä kuvassa olen kyllä valitettavan saman ikäinen ja pikkuruinen, mutta ehkäpä sitäkin innokkaampi.

Nykyään elämässäni harmillisen taka-alalle jäänyt musisointi kiinnosti näköjään myös pikku-nemppyä jo yhdeksänkymmentäluvun ensimmäisinä kuukausina. Vai liekkö innokas ilme isän parran kutituksesta johtuvaa, ja pohdiskelu suuntautuneena ennemminkin tuohon jaffakeksiin kuin pianon koskettimiin...





Musiikin ohella tylleröä kiinnosti niin käsityöt kuin muotikin. Huomatkaa tyylikäs puuvillainen pehmustettu kypärälakki, joka oli kieltämättä äidiltäni nerokas turvatoimi puolivuotiaalle kangaspuiden alla mönkivälle toukalle. Mahtuisinpa noiden alle vieläkin yhtä solakasti!


Ja tässä näemme kuumimpia muotivirtauksia noin vuodelta 1992.


Seuraavassa kuvassa olisikin esiintynyt isoveljeni samoissa vetimissä, mutta säästänen hänet nöyryytykseltä ja muut naurukuolemalta. Myönnän tyylikkyyteni jääneen muhimaan yli kymmenen vuoden ajaksi, kun etsin tyyliäni pastellisävyisenä peruskouluaikanani. Valitettavasti tällä erää en tajunnut skannailla möhemmän ajan leikkimökkikuvia, joissa harjoittelin barbiekrääsämäärälläni sisustajan ja puvustajan taitojani.

Lopuksi mummuni taidonnäyteistä eräs neuleasukokonaisuus.

torstai 6. tammikuuta 2011

Onpelukonerakkautta ja pipariparantelua




Joululahjaksi aikoja sitten tilattu ompelukoneeni saapui viimein, oi onnen päivää! Nyt siis omistan ikioman Berninan mallia Activa 220. Suuri pakettini toimitettiin Englanninmaalta asti, joten ensitöikseni jouduin hommaamaan meikäläisten töpseleihin passaavan virtapiuhan. Nyt vaan ei voi enää syyttää konetta ompelusten takkuiluista, vaan pelkästään omaa toheloa päätään. Tosin huomasin sitä tutkaillessani, että eihän kyseisessä mallissa ole esim. kätevää säilytyskaappirasiaa ja optista napinläpipaininjalkaa, kuten edistyneemmissä malleissa, mutta aivan olen tyytyväinen kun on toimiva kone! Hieman jo piti testailla koneen toimivuutta ja askartelin kangasväreillä tuhertelemastani kangastilkusta pari pussukkaa.


Joululahjastahan pääsemmä kätevän aasinsillan kautta takaisin jouluun, kun jäi siitä kertoilematta sen enempää. Ei mulla muuta esiteltävää olekaan, kuin piparkakkutaiteiluni! Kuka jaksaa pysyä muoteissa, kun ylikin voi mennä?
Isompiveljelleni kehittelin lenssunparannuspiparin, joka vaati tasan kolme yritystä, joiden aikana testailin paistoajan ja suklaakonvehdin koostumuksen vaikutusta konvehdin sulavuuteen täydellisesti piparin päälle. Isoveljelleni vaimokkeineen paistelin suloisen paripiparin, joka valitettavasti pehmeistä kuljetusolosuhteista huolimatta ei päässyt parille perille ehjänä. Muut oliot nyt olisi muuten vaan ollut tylsää jättää suoraselkäisiksi ja muotinmukaisiksi.


Mietin muuten tovi sitten, mistähän ihmeestä tulee sanonta "aasinsilta"...

maanantai 3. tammikuuta 2011

Sekavaa seikkailua

Olen odotellut jonkun tähdellisen ilmestymistä tai valmistumista, jotta olisi jotain jännittävää kerrottavaa, mutta se näköjään odottaa itseään, joten kertoilenkin siitä sun tästä aikamme kuluksi.

Välipäivinä sain vihdoin kunnolla siivoiltua, joka tarkoitti sitä, että sain laitettua vihdoin ja viimein ryijymattoni koristamaan ja lämmittämään olohuonettamme. Senhän tosiaan hankin jo viime kesänä Haaparantalaiselta kirpparilta, jonne se oli kuolinpesästä joutunut. Kahtakymppiä pyysivät, viiteentoista tingattiin, mikä on kyllä naurettava hinta mistä tahansa ryijystä, mutta omapa oli häpeänsä kun eivät tajunneet. Teos on opettajieni mukaan ehkä n. 60-luvulta peräisin, ja mielestäni ihan mielettömän komea. Ehkä hieman arvellutti, raskinko sitä lattialle tallottavaksi laittaa, mutta parempi se käytössä näytillä on pitää kuin vintillä homehtumassa.



Kehrällä on tosiaan taas kerran tötterö päässään, kuten kuvasta näkyy. Ihmeelliset märkäpaiseet naamassa ovat kiusanneet viikon, ja lääkkeiden ihmeparannusta odotellaan. Meinasin laittaa lähikuvaa tapauksesta, mutta se olisi ehkä saattanut ällöttää herkimpiä.



Tuli tuossa saatua kaverin villasukat valmiiksi anoppilareissulla jouluna. Olen kyllä ollut aina pikkaisen tuommoisia valmiiksi raidoitettuja lankoja vastaan, mutta tämä liukuvärinen steps-lanka, minkä kaveri minulle toi työstettäväksi, oli kyllä tosi nättiä, vaikkakin hirmu ohutta, joten kyllä siinä sai puikkoja kilistellä tovin jos toisenkin.







Toinen tuttava tahtoi pipon nähtyään kälylläni samanmoisen. Siihen tuli sitten vakiovarusteantennin lisäksi lisävarusteena lautasantenninappi, joka maksimoi ulkoavaruuden viestien vastaanottamismahdollisuudet. Kuulemma on jo ääniä pään sisällä kuulunutkin...













Ja tässä pieni loppukevennys parin kuukauden takaa. Päärooleissa Ninja sekä Kehrä.