Ryijyjä kesäksi

Edellinen ompelus Marimekko-kankaasta oli hame, ja kankaan nimi Raanu. Pakko oli ostaa myös sen kaveria, Ryijyä, vaikken vielä ollutkaan päättänyt, mitä siitä syntyy. Pari kuukautta sitten tein siitä itselleni toisen Minuuttimekon Surrur-kirjan ohjeella. Yksinkertaisessa mallissa itse hieno kangas pääsee aina näkymään parhaiten, ja hyväksi havaittuun mekkoon kangasta uskaltaa alkaa huoletta leikkomaan. Tästä tein hieman hoikemman version kuin edellisestä. 

Vappuna törmäsin tyttöön, jolla on harvinaisen erinomainen mekkomaku! Hän ihastui niin mekkooni, että tilasi itselleen saman mallisen. Ja kun puolentoista viikon päästä heitti minulle valitsemansa kankaan, sattui se olemaan juuri sama kuin itselläni -sitä hän ei enää tarkasti muistanutkaan. Vähän eri kohdasta kangasta toki ovat, ja hän halusi juhlavamman, satiinisen niskarusetin omaansa. 

Minun

Hänen

Pikahame ja vuoden vanttuut

Sanna Annukan uudet kuosit valloittivat minut ja innostuin ompelemaan nopeimman mahdollisen hameen Raanu-kankaasta. Hulpioreunat yhteen, alareunan käänne ja yläreunaan kuminauhakuja -ei upea kangas sen kummempia vaadikaan. 

Vaalinvalvojaisten aikana sain jopa aikaiseksi neuloa peukalot alulapasiin, jotka aloitin muistaakseni vuosi sitten ohuesta Dropsin alpakkalangasta. Keltainen loppui kesken, ja vaikka itseasiassa tuosta oranssisormisesta tulikin hauskempi, en todellakaan ala enää purkamaan keltaista lapasta -niin sietämätöntä kakkosen puikoilla tikuttamista tuo oli. Ja tosiaan alulapasiksi nämä kuitenkin tulevat eivätkä mihinkään näy. 

Kokeilin neuloa myös turbaanimyssyä, jota pitää vielä ehkä hieman fiksailla. Järkevää kuvaa siitä ei saa millään ihmeellisen muotonsa takia. Ohje kuitenkin toimii, siitä ehkä myöhemmin lisää jos aikaiseksi saan. 

Taas takkeja

Huhuu, elossa ollaan eikä hukuttu loppumattomaan sateeseen! Olen vain muuttunut tylsäksi työntekijäksi, joka hermostuneesti odottaa syksyn viipyvää neulomisvimmaansa. Yritin virkata taas ympyrämattoa ja taas kuteet loppuivat kesken ja oli muutenkin liian paksua, joten purin ja tein vessaan ihme korisysteemin joka ei toimi sekään. Siinä syksyn käsityöihmeet, wuuhuu... 

Taivaan vesi ei tunnu loppuvan koskaan. Toki se kuuluu syksyyn eikä siinä mitään, mutta ihmetyttää vain. Onneksi on kesällä hankkimani aina yhtä aurinkoinen supersadetakki. Keksin, että keväällä ompelemani takki on täydellinen vuoritakki sille, notta nyt tarkeneekin vieläpä.  Huomasin, kuinka takin taskutkin on suunniteltu niin täydellisesti, että sinne uskaltaa laittaa jopa älypuhelimen huolen häivättä. Täydellisestä taskusta löytyi muinainen Valintatalon kuitti vuodelta -83. 

Jäi sitten keväällä raportoimatta, että hurautin päällysvaatekurssilla koulussa myös toisen takin kun aikaa kerta jäi. Äitin yläkaapista pengoin vanhan patjanpääliskankaan, jonka pesinkin turhaan, sillä vanhat läikät olivat tarttuneet jäädäkseen. Kaavojen tälläilyyn meni tovi läiskiä kierrellessä. Vanhemmat opettajat tunnistivat heti patjakankaaksi, mutta luulempa ettei nuorempi väestö sitä huomaa, ja hälläkö väliä vaikka patja päällä kulkisinkin, ompahan tukeva materiaali! Vuorikangas löytyi kaupan palakopasta ja napit koulun varastosta, eli halavalla sain. Opin hurjasti ja vaikka minkälaisia niksejä, kuten napinläpikoneen käytön (sekä sen lankojen vaihdon, perusteellisesti), kauluksen, taskujen sekä vuorin ompelun niksit. Kaavat olivat itseasiassa samat kuin tuossa vihreässä takissa, mutta  lopputulos niin erilainen kuin olla ja voi. Hieman liian iso tämä itselleni on, enkä ole käyttänyt puolen vuoden aikana kuin kerran pari. 

Kirgiisiä ja Kippistä

 Pitkästä aikaa jouti ystävättären kans kirpparille. Vaikka paikka on suuri, ostokseni jäivät kunniakkaasti yhteen kangaspalaan. Kyseessä ei sentään ole mikä tahansa riepu, vaan Marimekon pellavaa Maija Isolan Kirgiisi-kuosilla. Keskeltä kuviota on toinen laita menty leikkaamaan, mutta ei haittaa, 9 euron väärti oli silti. Heti kotiin kerittyäni hujautin kankaasta itselleni tunikan, ja loppukankaasta riittää vielä huiviksi. Pellavaisia asioita olenkin metsästellyt, ja nimenomaan pellavahuivista olen haaveillut tässä jo tovin. 

Enitenhän rakastan Louekarin kuoseja, ja eritoten tätä Kippistä olen ihastellut. Puuvilla-pellavaista metrikangasta ostin pakalta sen verran, että sain pari pyyheliinaa keittiöön, vihdoin! Sekä tunikassa että liinoissa on tottakai hulpioreunan tekstit jätetty mahdollisimman komeasti näkyviin, ja huivipalakin sattuu olemaan kätevästi tekstikohdasta, eikä vaadi kuin reunojen huolittelun. 

Pitsikästä

Heti koulun päätyttyä on muka niin kiirettä pukannu, ettei ole viimeisiä töitä sieltä ehtinyt muistella ja raportoida. Tänään oli mielestäni ensimmäinen täydellisen lämmin kesäpäivä -ei liian kuuma auringossa, ei liian viliposa varjossa, eikä tuule- joten heitin päälleni jo keväällä valmisamani kesäasun. Työ valmistui valinnaiskurssilla nimeltä Sadun ja fantasian kautta vaatteeseen. Noh, mitään supersyvällistä innoitinta taikka taustatarinaa en ruvennut kehittelemään. Käytettävissäni sattui vaan olemaan pitsiverhot, äitin taikka mummun vanhat, mitkä lie tekokuituiset. Tällaista auringonsuojavaatetusta niistä sitten syntyi. 

 Paita koostuu kahdesta samanlaisesta palasesta ja huppuosa on irtonainen ja vuorillinen. Kurssilla saatiin leikkiä myös kaikenlaisilla hauskoilla tekstiilien muokkaustavoilla, joista kuvassa näkyy kovetuskokeiluni. Erikeeper-, pottujauho-, ja sokeriliemillä. Sokerikovetuksesta sitten innostuin enemmältikin, ja tein samaisesta pitsistä ja harsokankaasta eräänlaisia kukkia, joista pari kiinnitin askartelemaani punaiseen nahkapantaan. 

Tuli tuota muuten tehtyä lisää villaisia pirtanauhojakin kevätmyyjäisiin, ainakin nämä kaksi ovat vieläkin kaupan. 

Siirtolapuutarhuritar

Jos vielä oli jollekin epäselvää, mikä olikaan lempparikuosini, se selvinnee viimeistään nyt. En ole vuoden aikana lainkaan kyllästynyt tuijottelemaan sekä nukkumattia odotellessa että aamuaurinkoon herätessä samaa kangasta, ja joka kerta sitä muille myydessäni huokailen kateudesta. Vihdoin tein siitä mekonkin itselleni, ja samalla kertaa vihdoin toteutin suunnitelmani valmistaa Surrur-kirjan minuuttimekko. Ohje on hurjan helppo, ja varmasti valmistukseen olisikin kulunut vain tuo luvattu minuutti, jos ei olisi joutunut odottamaan seuraavan päivän nappikikkareissua. 

Tykkään hirveästi siitä, miten etukappale sattuikin osumaan kuvion ja signatuurin kannalta  täydellisestä kohdasta. Helmaa ei siis tarvitse kääntää kun sen tähtää hulpioreunaan, ja hihansuut sekä pääntie kantataan nauhalla, joka jää niskaan rusetille solmittavaksi.

 Parille sankarittarelle on tullut askarreltua taas onnittelukortit Marimekon mainoksista. Myös omien juhlieni kutsukortit toteutin samoin, mutta ne lähtivät sukuloimaan ennen kuin ehtivät kameran eteen. 

Kangasvarastot alkavat uhkaavasti kasvaa, joten muutto vaatehuoneen ylähyllyn pahvilaatikosta olohuoneen arkkuun tuli ajankohtaiseksi. Kehrä auttoi, tottakai, tarkistamalla että maja oli sopiva arvokkaille tilkuillemme. 

Astia ja ompelus

Itsensä ja arkensa ilahduttaminen kauniilla asioilla täysin syyttä on asia, jota pitäisi jaksaa harjoittaa enemmältikin. Kerrankin ostin täysin turhan asian, ja jopa uutena, kalliilla suoraan kaupasta. Työtoveri nimittäin hankki pari Stockmannin juhlavuoden kunniaksi luotua Marimekko-lautasta, ja pakkohan se oli itsekin juosta heti perässä hankkimaan itsellekin yksi mokoma. Kuvio on sattumalta, epäilemättä, lempisuunnittelijani Maija Louekarin käsialaa, ja vieläpä kun kuulin astiasarjan nimen Kestit, oli ostopäätös taattu. Vaikkei lautaselle ollutkaan tarvetta, tuli se ottaa heti käyttöön vastaleivottujen sämpylöiden tarjoiluun. Ei sitä kaapissakaan kehtaa piilotella! 

 

Ja sitten aivan toisiin aiheisiin. 

Nyt koulun viimeiseen jaksoon otin kaksi vapaastivalittavaa kurssia, vaatetusalalta kumpikin, ahmiakseni kaikkea kiinnostavaa mahdollisimman monipuolisesti irti laitoksesta ennen kuin sieltä joudun poistumaan. Toisella kursseista valmistamme takkeja, ja ensimmäiseni tein melko suoraan käsityölehden ohjeista, käyttäen vanhaa verhokangasta, joka on ollut joskus seinävaatteena teinivuosieni huoneessa. Ohuen toppavuorin ja vetoketjun hankin sentään kangaskaupasta. Oli hauskaa tehdä ensimmäinen takki ikinä, taskuineen, vuorineen ja huppuineen, ja se onnisti aika hienosti. Koska kaikki muut kurssilla ovat vaatetusalan opiskelijoita, tekevät he takkiaan huolella ja hartaasti kaavoituksesta asti, joten minä ehdin vielä tehdä toisenkin -siitä lisää sen valmistuttua.

 

 Kuvassa ihana Pitsisydämen pipo 

Tulipunainen kesämekko

Sainpa taannoin hyvän palasen Marimekon Tulipunainen-nimistä kangasta, joka kylläkin sattui olemaan keltainen, mutta väliäkös sillä minun silmissäin. Miettiessäni kankaan kohtaloa, ei tullut kysymykseenkään luoda siitä mitään muuta vaatekappaletta kuin mekko. Taas pyörittelin kyllä lehtiä ja kirjoja käsissäni, kunnes otin suurinpiirtein mallia vanhasta lempparimekostani ja räpistelin summassa perusmallisen teltan, johon ei tarvinnut säätää vetoketjua tai muuta. Kangas on vielä vähän tönkköä, mutta eiköhän pian kulu mukavaksi. Vanha kuminauhavyö passaa mainiosti vyötäisille jos ei ihan hemulilta tahdo näyttää. Ja sitten kun tylsistyttää, lisään vähän pieniä taskuja ja sievää pitsiä helmaan.

Töhryjä ja tyttäriä

Muutama viikko sitten koitti viimein se aika, että toteutin ensimmäisen neulegraffitini! Innoitus minuun iski nähtyäni Nukun tolpassa tietääkseni ensimmäisen moisen livenä, ja päätin vihdoin hieman vandalisoida itsekin. Noh, sen radikaalimpaa teosta en vielä toteuttanut, kuin neulotun pienen ruutuläpyskän veljeni liikkeen ovenkahvaan, jossa se on ilostuttavuutensa lisäksi myös käytännöllinen.
Ripustustilanne oli epäilemättä epäilyttävä, kun vielä pimeänä, viileänä iltana juoksin (iltalenkki tuli vedettyä samalla) kaupungin halkin ovelle, vilkuilin ympärilleni harsien teoksen kahvaan, ja juoksin pois. Ehkä uskallan tehdä näitä lisääkin. Omaa kaupunkiharhailuani ainakin piristäisi hirmuisesti tällaiset värikkäät yllärit.

Kuva:Joni


Viime vuoden puolella tuli painettua kankaita mieheni siskontyttärien jäljistä, ja kiitokseksi lapsosille lupasin tehdä kankaasta jotain heillekin. Nyt vihdoin sain tehtyä heille 3- ja 5-vuotis lahjaksi pienet (n. A4:n kokoiset) kassit värikkäästä harjoitustilkusta. Uutta ompelukonettakin tuli taas leikitettyä, ja kokeilin sankoihin tuollaista sievää koristeommelta. Jännän juhlapäivän hötäkässä kassien sisällöt, katuliidut ja karkkipatukat, kiinnostivat neitejä enempi, mutta eivätköhän kassit pääse käytössäkin kulumaan.


Toisesta synttäripirpanasta näpsäsin pari kuvaa, kun kävivät äitinsä kanssa kylässä tässä taannoin.

Onpelukonerakkautta ja pipariparantelua

Joululahjaksi aikoja sitten tilattu ompelukoneeni saapui viimein, oi onnen päivää! Nyt siis omistan ikioman Berninan mallia Activa 220. Suuri pakettini toimitettiin Englanninmaalta asti, joten ensitöikseni jouduin hommaamaan meikäläisten töpseleihin passaavan virtapiuhan. Nyt vaan ei voi enää syyttää konetta ompelusten takkuiluista, vaan pelkästään omaa toheloa päätään. Tosin huomasin sitä tutkaillessani, että eihän kyseisessä mallissa ole esim. kätevää säilytyskaappirasiaa ja optista napinläpipaininjalkaa, kuten edistyneemmissä malleissa, mutta aivan olen tyytyväinen kun on toimiva kone! Hieman jo piti testailla koneen toimivuutta ja askartelin kangasväreillä tuhertelemastani kangastilkusta pari pussukkaa.


Joululahjastahan pääsemmä kätevän aasinsillan kautta takaisin jouluun, kun jäi siitä kertoilematta sen enempää. Ei mulla muuta esiteltävää olekaan, kuin piparkakkutaiteiluni! Kuka jaksaa pysyä muoteissa, kun ylikin voi mennä?
Isompiveljelleni kehittelin lenssunparannuspiparin, joka vaati tasan kolme yritystä, joiden aikana testailin paistoajan ja suklaakonvehdin koostumuksen vaikutusta konvehdin sulavuuteen täydellisesti piparin päälle. Isoveljelleni vaimokkeineen paistelin suloisen paripiparin, joka valitettavasti pehmeistä kuljetusolosuhteista huolimatta ei päässyt parille perille ehjänä. Muut oliot nyt olisi muuten vaan ollut tylsää jättää suoraselkäisiksi ja muotinmukaisiksi.


Mietin muuten tovi sitten, mistähän ihmeestä tulee sanonta "aasinsilta"...

Myyjäiset

Tuli tosiaan istuskeltua koulumme joulumyyjäisissä perjantaina kahdeksan tuntia ja lauantaina kuusi. Olisin viihtynyt vielä pidempäänkin, vaikka olisi voinut kuvitella sen olevan puuduttavaa puuhaa. Siinä tuli tekaistua valmiiksi pikkusukkapari ja kolme pipoa. Myytyäkin tuli kolmet sukat, pari pipoa sekä yksi ainoa kangaskassi! Oli kyllä hienoinen pettymys kassien huono myyntimenestys, mutta kyllä niille vielä kodit löytyy. Niin, ja jos lasketaan, niin yhden kassin vaihdoin pariin kaverin tekemään pannulappuun, jotka ovat kuin tehdyt meidän vihreään keittiöömme. Ja isä osti pipon ja kassin. Veljeni kanssa tekaistiin vielä torstaina kätevästi yhteystieto-/hintalappuja, joita innostuksissamme tehtailimmekin 190 kappaletta. Riittääpi ainakin koko urani ajaksi! Kaiken kaikkiaan kaikilla meillä viidellä luokkamme tytöllä sujui mukavasti ja ihmiset tykkäsivät. Mahtavaa tämmöinen tilaisuus myydä omia tuotteita, ja vieläpä ilman messujen ja suurempien myyjäisten kamalia pöytävuokria. Sitähän se meidän työ on, ja oppimistilaisuus on korvaamaton. Ensivuonna uusiksi!

Ylijäämää tavaraa siis olisi tarjolla, joten jos mikään miellyttää silmää, niin myön pois mielelläni!



Nämä kolme pipoa virkkailin istuskellessani. Violetti lämmittää nyt isäni päätä, mutta kaksi muuta ovat vailla omistajaa. Valkoinen sopii noin kaksikesäisen pikkaisen päähän, sininen taas on ihan täysikasvuinen.








Näitä meni kaupaksi yksi sininen ja yksi valkoinen, mutta pienemmät versiot jäivät. Mahtuvat kuitenkin aikuiseen päähän. Oli ihanaa nähdä, miten valkoinen piponi kaunisti sievää vaaleaa naista, joka oikein kävi keskustasta asti hakemassa rahaakin saadakseen sen. Se todellakin löysi hyvän kodin!















Vavvasukkiakin jäi muutamat. Keräsiväthän ne paljon lässytysääniä ja voihkaisuja "oih, kuinka söpöt, harmi ettei tunne ketään noin pientä!" tai "Onpa suloiset! Onneksi ei ole ketään noin pientä!"

Matka-laukku sisälsi myös Luodon Kaisan tekemiä huovutuspallokorvakoruja, (jollaiset minä nyt omistan keltaiset, tiu'ulliset) ja aarteita vartioi yksi Keskitalon Annan otuksista (joista jokainen pääsi hyvään kotiin, myös viimeinen mököttäjä-otus).









Kangaskasseja on tosiaan vielä jäljellä kaksikymmentä kappaletta. Eri versioissahan seikkailee mustia jalkoja, mustia käsiä, punaisia jalkoja sekä punaisia kätösiä. Tämä kassi on sitten kyllä ikuinen ja hyvin tilava.














Pari viikkoa sitten värjäilimme parin luokkatoverini kanssa kankaita punaisiksi ja sinisiksi. Värjäysliemet näyttävät itsesäänkin aina niin mukavilta, että aina harmittaa laskea ne hukkaan viemäristöön. Mepä saimma hurjan kilteiltä keittiöntäteiltämme päivän maitotölkit, lorotimme värjäysliemet niihin ja nakkasimme pakkaseen jäätymään! Siinähän meni sitten viikko, että niitä uskallettiin alkaa aukomaan, kun ei meinannut kunnon pakkasia tulla. Noh, hyvähän se purkkeja repiessä oli vasta tajuta, että värjäysliemissähän on suolaa sun muita aineksia, jotka vaikeuttavat veden jäätymistä. Jotkut laimeat versiot kuitenkin olivat jäätyneet ihan hyvin, ja niistä me taiteilimme jonkunnäköisen jäälyhdyn koulumme edustalle. Nyt myyjäisissä sinne laitettiin tuli, ja kauniilta se näyttikin! Ensikerralla viisastuneina teemme vieläkin nätimmän.