maanantai 30. elokuuta 2010

Sadetanssi



Nyt se valmistui! Sadetakistani tuli ihana, kuten arvelinkin, vaikka hädissäni jo maalailin ties mitä epäonnistumisia seinille. Ei sen teko ollut edes vaikeaa. Suuri käsityö -lehti tarjosi vallan hyvät kaavat ja soveltaminenkin onnistui rypyittä. Kyllähän siinä menikin aikaa ja kilometrejäkin muutama, että sopiva kangas löytyi -lopulta Helsingistä. Kannatti etsiä sitä juuri oikeaa, nimittäin minusta tuo pitsimuovikangas on ihan mielettömän upean jännää! Manailin jo, että varmasti jää kaappiin lojumaan ja menee toinen mokoma tovi, että saamma sen pitokuntoon, mutta pistettiinkin äipän kanssa tohinaksi ja surautettiin se parissa päivässä kokoon. Muovia on onneksi helppo leikata ja ompelukin sujuu mutkitta. Saumojen sisäpuolelle silitettiin kirkasta muovinauhaa, joka siistii ja pitää läpivuodot loitolla. Ohjeessa oli pyöreät taskut, vaan pitsikuvion takia oli helpointa ja hauskinta tehdä neliskanttiset. Hupun näimme tarvivan vuoren, joten päätin sen vuorata keltaisella puuvillalla, joka kuultaa mukavasti muttei liikaa muovin läpi. Taskuihin pistin samaa kangasta. Pisteeksi iin päälle pistin vielä ripustuslenksuksi nimilappuni, joita äiti teetätti minun ollessani tarhaikäinen, kun kaikissa vaatteissa piti olla nimi. Vetoketju olisi pitänyt olla 95cm pitkä, mutta niin pitkää ei jostain syystä mistään löytynyt, joten piti sitten tyytyä 80-senttiseen kaksilukkoiseen, jonka ostin Nappi Kikasta ystäväiseltäni saamalla synttärilahjakortilla. Ei se tynkyys edes haittaa yhtään, ja ihan turhaan pyöräilin pitkän vetskarin metsästyksessä kaupunkia ristiin rastiin sateessa ilman sadetakkia. Nyt kelepaa! ... ja aurinko paistaa kahden viikon sadekauden jälkeen.

Eilen käytiin äitin kanssa Puokkarilla, jossa oli pistetty pihakirppis pystyyn tarhalle varoja kerätäkseen. Oli ihastuttava pihapiiri, jossa keskellä onpi tarha ja leikkipuisto, jonka suojamuureina seisovat perheiden rivitaloasunnot. Moista yhteisöllisyyttä saisi nykyäänkin vielä jaksaa harjoittaa joka pihassa. Sieltähän löytyi punainen mekko sekä vyö, joka tieten punainen sekin, ja löydöt sai maksaa omantunnon mukaan. Aikaa sitten olen ostanut myös toisen vanhan punaisen nahkavyön, joka ei kuitenkaan ole päässyt esille kaapista, mutta tänään huomasin sen passaavan uuteen mekkoon kivasti. Näiden lisäksi kouluun pääsivät mukanani myös joku aika sitten kirpparilta löytämäni ihastuttavat punaiset korkkarit, joiden mukavuus on hyvin yllättävää laatua, Ellos-logosta huolimatta.

Taisin mennä lupaamaan myös kouluterveisiä. Ensitöiksemme saimme tehtäväksi valmistaa kaksi pellavaista tyynyliinaa, joista sitten toinen värjätään ja etsataan, ja toiseen painetaan kuvio. Tokihan se piti kamppailla itsensä kanssa, että en varmasti tee kotiin itselle yhtään, mutta onneksi äiti tahtoi pari tekemääni tyynyä. Olen vasta kutonut muutamia senttejä, ja värjäilyt suoritetaan vasta seuraavassa jaksossa, joten niiden edistymistä seurailemme tuonnempana.

Osalle porukkaa järjestettiin lisäksi ihan ylimääräinen projektikurssi, jolla suunnitellaan ja valmistetaan neliömetrin kokooinen ryijy. Oi, vihdoin pääsee ryijyn tekoon, on sitä odotettukin! Aiheena on Oulu-ryijy, ja nyt pitäisi keksiä jotain nerokasta ideaa. Paras (ja ainoa) idea tähän mennessä on kutoa harmaa neliö, jonka vie Oulu-yhtiön pihalle muutamaksi viikoksi keräämään itseensä kotikaupunkimme suloista hajua. Mikäs sen kuvaavampaa? Onneksi tässä on vielä runsaasti kehittelyaikaa.

Onpa pitänyt tämmöisestäkin mainita, kun joku heitti naamakirjassa linkin ihastuttavaan muotiblogiin, mutta otin vain osoitteen ylös, unohdin sen hetkeksi, enkä enää muista kuka tämän ilon jakoi muiden muassa minun kanssani. Hanneli Mustaparta on Norjalainen, nykyisin New Yorkilainen mannekiini, jonka blogi vain imaisee mukaansa, ja aina tahtoo katsoa vielä yhden sivun hänen löydöksiään. Siinä mielessä olen kummajainen, että tahtoisin seurata enemmänkin muotiblogeja, ja sitä saattaisi ehkä jopa minulta olettaakin, mutta se ei vain ole tullut tavaksi. Tämä on siis oikeastaan ensimmäinen jota kunnolla olen alkanut selata, ja siksi siitä olen niin hehkuttunut. Voi, nuo tamineet! Vaikka yleensäkin pidän päälläni ihan mitä lystään, on pienessä kaupungissa kuitenkin joitakin rajoitteita, on pakko myöntää. Jos tahtoisikin käyttää kasarityylisiä korkeavyötäröisiä, lyhytlahkeisia suoria housuja korkkareiden ja säärystimien kanssa, täällä se näyttäisi vain höperöltä ja hyvin mauttomalta. Mutta epäreilusti asukokonaisuuden lookki muuttuu heti kun pläjäytät moiset päällesi tuollaisessa suurkaupungissa! Helsingissäkin käydessäni tunsin, että olisin siellä voinut käyttää heti erilaisia ryysyjä kuin kotosalla. Tai sitten vain minulta puuttuu vieläkin muutama sentti pituutta ja hippunen itsevarmuutta.

Miten ihmeessä villapaidat saa mahtumaan takaisin vaatehuoneeseen näin kesän jälkeen, mietin vain...

2 kommenttia:

  1. Voii, miten ihana sadetakki, ihana ihana! Olen aivan rakastunut tuohon. Löysitte todellakin täydellistä waxtuukia, oih. Mutta mitä teidän ompelukone tykkäsi tuollaista ommella? Mikä olikaan se muovijuttu, jota ompelitte saumoihin? Ja kuinka? Silititte? UAaa eikö se delannut eli sulanut siis sekä nauha että takki? : D Niin paljon kysymyksiä. Mutta mikä ihanuus <3

    VastaaPoista
  2. Hihi, kiitos tyttö! Ei ompelukone tykkää huonoa. Muovi on aika ohutta, ja varsinkin tuo kun se on tavallaan läpikuultavaa, ja pieniä plänttejä tuota pitsiosaa. En tiedä muovijutun oikeaa nimitystä, mutta se on semmoista läpinäkyvää n. 2cm levyistä nauhaa, jonka toinen puoli silitettäessä liimautuu muoviin (ja varmaan kankaaseenkin) kiinni. puuvillakangastilkki pidettiin visusti muovikankaan ja silitysraudan välissä. Kyllä jännäsi, poltetaanko vahingossa takkiin reikiä!

    VastaaPoista