Ja yksi kuva Vihasta. Ylemmän kuvan aidan takaa paljastuu karuus, joka on vihdoin pantu käytäntöön. Mettä lähtee kaupungin toimesta uusien talojen tieltä, emmekä voi sille mitään. Suokaa anteeksi, kun pilasin herttaisen kuvakatselmuksen, mutta syksyni on pilalla, enkä voi olla surematta sitä ääneen. On tällä hirvittävällä mullistuksella sentään yksi hyvä puoli, nimittäin se, että se inspiroi. Mikä tahansa suuri tunnetila inspiroi, ja mielelläänhän sitä loisi onnellisuuden vallassa, mutta vihakin käy. Tällä hetkellä ainakin ajatustyön alla kiemurtelee ja harhauttaa opinnäytetyö, jossa tulen ehdottomasti käsittelemään vastaavanlaisia älyttömyyksiä.
Muutamana viikonloppuna peräkkäin on tullut leivoskeltua erinäisiin pippaloihin viemisiä. Inspiksen pistäessä on yleensä kelvannut ensimmäinen googlen hakutulos, ja maukasta on syntynyt.
Triplasuklaajuustokakun pohja oli kova, puolet täytteistä ei mahtunu vuokaan, ja vain ylin kerros jähmettyi, mutta maku oli joka tapauksessa makia. Ohje Sara La Fountainin ruokablogista, jonka linkki ei jostain syystä nyt toimi. Omani ei ihan näyttänytkään samalta kuin ohjeessa... Tähän käytin kaapin perukoilta viimeiset liivatteet, ja päätin seuraavalla kerralla sen sijasta kokeilla agar-agaria.
Pinaattifetapiiras. Nam. Koin skeptisyyttä ilmoittaessani heittäväni ehdottomasti persikkaa piiraan päälle. Miksei! Raikastaa ja sievistää kivasti.
Kaappi oli siis liivatteeton, ja viime hetken inspiksen iskiessä ei myöskään jaksanut alkaa opiskella ihmeellistä agaria, joten hääty pyöräyttää uuniversio juustokakusta. Pohjaan tuli diggestive-keksien ja voin kaveriksi kanelia ja inkivääriä, joita ois voinut hurauttaa enemmältikin maustamaan. Perus tuorejuusto-sitruuna-mössöön heitin myös mustaviinimarjoja pakkasesta. Tämä oli suht täydellinen.
Äippä löysi sattumalta ihmeellisen läheltä tyrniapajat, joista taikoi muutaman purkillisen hilloa. Tyrnimarja on yksi jaloimmista, ja vieläpä jos oma emo ne hilloittaa nii ai ai että.
Hillua rinkeleillä, chaita maijolla ja ekosuperhunajalla ruusuastioilta.
Keväällä, hetkeä ennen koulun loppumista valmiiksi kutomani korit valmistuivat lopullisesti nyt koulun taas alettua, kun sain ommeltua ne kätevämpään muotoon. Sormenpäät eivät kovin kiitelleet ommeltuani käsin kalalangalla jäykkää paperinauhakudosta, mutta ihan käypiä niistä tuli. Ontelon kutominen oli uusi haaste, mutta loppujen lopuksi hauskaa puuhaa. Kangas on tosiaan saumatonta letkua. Olisi hauskaa joskus kokeilla kutoa ontelona myös vaikka jokin sisältä erinäköinen kaulahuivi, jonka voisi sitten mielen mukaan pyöräyttää ympäri.
Vas. alla oleva kori päätyy omaan kirjahyllyymme jahka sen saa arvoitua ja lunastettua itselleen.
Tällä viikolla saimme pitkästä aikaa taiteilla oikein olan takaa, kun opettaja laukoi tehtäväksemme värkkäillä teoksen, joka ei ylittäisi minitekstiilitaideteoksen rajoja, eli 20cm suuntaansa. Aiheena oli ryijy, jonka olemusta saimme makustella mielemme mukaan, kunhan luomus sisältäisi hapsua, solmua ja muuta ryijymäistä härpäkettä. Minulla syntyi tämmöinen patsas.
Tapani mukaan yhdistelin pääasiassa kierrätys- ja luonnonmateriaaleja. Kaislahapsut törröttivät ensin ylöspäin, kunnes tajusin niiden rikkovan sallitut mitat, joten tökkäsin ne sitten alassuin. Onneksi en likkaporukassa kovin raikuvaa kirkunakohtausta saanut aikaan, kun tajusin teosta käännellessäni kasveista varisevien roskien liikkuvan... Toivottavasti minkään niistä miniötököistä lempiruokaa ei ole juutti.
On kai tullut kiireiltyä tai vaihtoehtoisesti laiskoteltua, kun on taas kerinny kertyä montakin puheenaihetta. Ensiksi tässä kuitenkin ehkä se tällä hetkellä suurin. Ruinattiin opettajilta viime vuonna ilmeisesti tarpeeksi kasvivärjäyskurssia, koska nyt se meille suotiin. Kesälomalla sai ahkerimmat metästellä aineksia, mutta minä tyydyin helppoon ratkaisuun, eli menin värjäystä edellisenä päivänä nätisti kyselemään marketista kauppakassillisen verran keltasipulin kuoria, jotka minulle tarjosi mykäksi häkeltynyt nuorukainen.
Kassillisesta kuoria sain keiteltyä kymmenisen litraa sipulikeittoa, jolla värjäsin äitin kaapista löytynyttä villalankaa ja muutaman vanhan pellavapyyhkeen, jotka olivat valkoisimmat päivänsä nähneet jo aikaa sitten (ei kannata pyyhkiä appelsiinimehua valkoisella ja jättää pesemättä heti), ja vieläkin pitäis varmaan keksiä lisää värjättävää. Siitä saisi varmaan aikaiseksi keltaiset sukkalangat seuraaviksi neljäksi talveksi. Sävy on tosiaan ihan lempparini, ja ainakin langan värjäystulos on täydellinen. Pyyhkeistä tuli mukavan epätasaisen sävyisiä, vaan sitten tapahtui valtava vääryys. Ahneuksissani ja malttamattomana heitin pyyhkeet kuivauskaappiin kuivamaan, kunnes tajusin jonkun oikein ihanasti jättäneen kuivausorsiin sinistä reaktiiviväriä, jota siis on turha yrittää saada pois. Nyt on pyyhkeissä vihreitä rantuja, mutta niiden kanssa on elettävä.
Kirpparilta löydetystä ruudullisesta sinivalkoisesta pellavasta ompeli mummu käsipyyhkeitä, ja pitihän pari moistakin heittää pataan. Itse en ihastunut lopputulokseen, mutta äitille kelpasi käyttöön.
Omani on toisiksi alin oranssin keltainen villalanka
Oli mahtava nähdä koko luokan upean väriset saaliit rinnakkain riippumassa orsilla! On koettu yllätyksiä, jännitystä ja tärkeitä oppeja, ja muutama hurahti hommaan ihan täysin. Mikä parasta, kasvivärjäys on hauskaa, helppoa ja kaiken lisäksi ekologista: ei tarvitse kuin luonnon kasveja ja ehkä vähän alunaa. Vielä pitää värjätä punasipulilla vihreää lankaa kaveriksi tuolle herkulliselle keltaiselle.
Tämän vuoden puolella on tullut luettua mukava määrä kirjoja pitkästä aikaa. Välillä kuluu kuukausiakin lukematta mitään, mutta sitten kun johonkin tarttuu, ei voi yhden loputtua olla päivääkään aloittamatta uutta. Vuosia sitten, kun Potterit tuli luettua, urakkani tyssäsi viidennen osan keskipaikkeille, mutta tänä keväänä uhmasin tiiliskivikammoani ja tartuin teokseen taas. The Order of the Phoenix on synkkä, masentunut ja ärsyttävä, mutta pääsin sentään loppuun saakka. Jos taas odottelisi muutaman vuoden, että innostuu tarttumaan seuraavaan osaan.Samoihin aikoihin, kun en tuota tiiliskiveä jaksanut junamatkalle raahata, aloittelin Tuija Lehtisen kirjaa Nappikaupan naiset. Muun muassa ihmeellisten omien sanojen, turhauttavan aikamuotojen kanssa kikkailemisen ja tylsän tarinan takia jätin kirjan kesken -kahdesti. Ois voinu olla hyvä, mutta kun ei niin ei.Turhautuneisuuteni jatkui, kun seuraavaksi yritin kirjaa Aavikon kukka. Pidin kirjasta tehdystä elokuvasta, ja tahtoisin mielelläni myös lukea tarinan, mutta se ei näköjään onnistu suomeksi, sillä kirjan suomennos on kaamean tylsä ja yksinkertainen. Teos siis saa odottaa, kunnes törmään englannin kieliseen verioon.Seuraavaan kirjaan sentään ihastuin hyvin pian. En ole vieläkään nähnyt suosittua Geishan muistelmat -elokuvaa, mutta kirjana tarina oli ainakin kaunis ja mielenkiintoinen. Leffakin tulee vihdoin tällä viikolla telkkarista! Tällaiset erilaiset naiskuvat eri aikakausilta ja kulttuureista ovat kiehtovia. (Viime kesänä lukemani Lumikukka ja salainen viuhka oli myös minulle mieluinen kuvaus Kiinasta pari sataa vuotta sitten.)Geishojen maailman jälkeen jatkoin vieläkin elokuva-kirja -parien äärellä. Sovitus (Atonement) on ollut yksi lempi leffoistani siitä asti, kun ystävättäreni kanssa teatterissa sitä katsoessamme pelkäsimme, että muut katsojat hukkuvat kyyneliimme. Nyt vihdoin luin kirjankin, ja olihan se upea tarina ainutlaatuisine juonineen ja pitkine, yksityiskohtaisine kuvauksineen, jotka eivät puuduttaneet hetkeäkään. Siinä on täydellisen surullinen rakkaustarina. Jopa suomennos oli valtavan onnistunut. (Kirjoitan tätä haaveissani pää kallellaan, vieläkin pää pilvissä ihastellen.)Pitkästä aikaa kävin myös kirjastossa, ja sen antimista ensimmäisenä luin kirjan Juliet riisuttuna. Hiljainen, hidas, leppoisa ja hieman omituinen kirja suurine teksteineen tuli ahmaistua nopeaa, eikä siitä oikeastaan sen enempää, vaan seuraavaksi luin kirjan nimeltä Rakkauden historia. Teoksen nimi ja kansi ovat imeliä ja harhaanjohtavia, nimittäin tarina kertoo muutamasta hupsusta ja yksinäisestä ihmisestä, joiden tarinat kietoutuvat juuri ja juuri yhteen mutkien kautta. Hieno tarina tämäkin oli, ja jätti loputtuaan tuijottamaan hetkeksi hiljaa seinää.Nyt on työn alla surullinen The Knitting circle, jonka tarina tuntuu murheellisuudestaan huolimatta mukavalta, ja ainakin siinä oppii lukiessaan neulontasanastoa englanniksi.
