keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Leppoisaa syssysäätä

Todellakin aika leppoisa koulupäivä oli tänään. Kudoin pyyheliinoja tunnin, (kolmas jo puolillaan!), söin juurespihvejä, ja sitten lähdettiin luokan kanssa käymään parissa näyttelyssä Oulun keskustassa. Galleria 5:ssa ihastelimme Pasi Räbinän näyttelyä Omamaisema, jossa on näytteillä kaupunginteatterin näyttämölle taituroimien pukujensa lisäksi digitaalisesti painetuista kankaista veisteltyjä kauniita asuja. Galleria Colmiossa taasen on näytillä vuoden tekstiilitaiteilijan Aino Kajaniemen kuvakudoksia. Sieltä pyörähdimme vielä Taito Shop Maakariin, jossa tyttölauman sormet syyhysivät mitä ihanimpia nappeja ja rintakoruja sun muita valloittavia käsityöideoita. Minäkin ostin hauskan rintaneulan, jossa välkkyy heijastimena tassun kuva. Muita vaihtoehtoja olisi olleet ruusu ja kokonainen kissa, joten valinta oli ymmärrettävästi vaikea. Sieltähän me vielä jatkoimme parin tyttösen kanssa Biskettiin teelle ja pullalle, ja voi kun oli hassua istua erien tyttöjen kanssa, ilman sukkapuikkojen kilinää. Mutta vaihtelu virkistäkööt!

Enimmäkseen edellä mainitussa kahvilassa kilistellyt villasukat valmistuivat vihdoin. Hieman rumaa jälkeä tuli, mutta laitetaan syksyn ensimmäisten sukkien piikkiin. Nyt aloitin jo toisia, ja varren alku näyttää paljon lupaavammalta.

Täytynee nyt kyllä hieman valitella. Maanantaina koulussa meinasin menettää hirman järkeni rippeitä, kun pieni lauma teini-ikäisiä likkoja jatkoivat tutustumisjaksoansa koulussamme. Ilmeisesti he pörräävät kutomossamme
vain kerran viikossa, onneksi. Jotenkin on käynyt niin, että olen heidän piirittämänään, yksin, ilman tuttuja, pienemmän kutomon puolella, ja siis joudun välttämättä kuuntelemaan neitosten ähkimistä ja noitumista. Ymmärtäähän tuon että, yhdellä opettajalla on aikamoinen työ opettaa kymmenpäistä, hyvin nuorta ja hyvin mistään kiinnostumatonta ryhmää yksin, kahdessa eri kutomossa ja kaikkia yhtä aikaa. Kyllähän tuota jo ajattelin, että seuraavalla kerralla meinaan tarjota apuani, jos se vain opettaja-raukalle kelpaa. Siinä yrittäessäni keskittyä parhaani mukaan omaan työhöni, en voinut olla huomaamatta parilla puuhaajalla tipahdelleen tiuhtavarvat paikoiltaan, ja niiden takaisin laitto näytti toivottomalta. Siinä sitten opettajan vika minussa pääsi valloilleen ja avasin suuni: "Tarvitteko te tytöt apua niitten tiuhtavarpojen kans?" Ei sitten neito jaksanut edes kääntyä katsomaan silmiin, vaan tokaisi että ei tarvi, koitan ite eka. Opettajan neuvoja odotellesaan loput istuskelivat lattioilla kertoillen viikonlopun kommelluksistaan, ja kuinka ei mikään kiinnosta ja miks meijän täälläki pitää olla ja voihan *****. Ryhmässä on tosiaan mukana kaksi pojan kloppia, joiden ei tarvitse kutoa puuvillahuiveja, vaan norkoilevat paikalla muuten vain. Olihan minulla musiikkisoitin mukana, vaan kun oli semmoinen Sigur Rós -päivä, ja sen ulinan läpi kyllä kuuluu lähipiirinkin uikutus. Toivottavasti ensi maanantaina tekee mieli kuunnella rokkia.

Vieläpä tahdon teille riemuita rakkaasta myssystäni, joka on palvellut minua jo 19-vuotis päivästäni saakka. Päähine ei ole siis enää mikään tuore ilmestys, mutta iloitsen sen läsnäolosta edelleen joka kerta kun sen painan päähäni. Sen toi minulle näppärä tyttö Torniosta, joka sattuu olemaan tämänkin blogin vakiokommentaattori. Puna-kelta -raitainen myssykkä on koristeltu aarrenapeilla, ja ainakin toivottavasti toimii muillekin vara-aurinkona. Aina minua ihmetyttää, miksi ihmeessä syksyn lähestyessä vaatekaupoista häipyy kaikki väri, ja liikkeet haalistuvat valkoisiin, harmaisiin ja mustiin sävyihin. Jos kerta niin monia pimeä kausi masentaa, eikö juuri synkkää talvea vasten olisi parasta etsiä lohtua ja piristystä värien loistosta? Sama ihmetys pätee verhovalintoihin: miksi kesällä pidetään kevyitä, valkoisia pitsiverhoja, mutta heti iltojen pimetessä estetään niiden viimeistenkin valonrippeiden sisäänpääsy paksuilla, tummilla verhoilla? Nykyajan ikkunoiden luulisi olevan jo sen verran tiiviit, ettei niiden vetoisuutta tarvisi kankailla suojata. Tänään neuloessani juutuin seuraamaan telkkarista dokumenttia Yhdysvaltain Voguen päätoimittajasta Anna Wintourista. Eräässä pätkässä hänelle esitteli eräs suunnittelija mallistoaan syyskuun lehteä varten, ja Anna ihmetteli värien puuttumista. Suunnittelija totesi, ettei talvikauteen kuulu värit. Rekissä roikkui sentään kaksi värillistä vaatekappaletta, mutta nekin olivat niin tummia sävyjä, että televisio vääristi nekin mustiksi. Nii miks ihmeessä?!

Muistakaa ihmiset iloita väreistä!


Kuvan otti Eveliina 2008

4 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. En tajua, miksi tämä tahtoo väen vängälläkin alleviivata Räbinän. Kai sitten tietokone tykkää siitä.
    Taidan muuten penkoa tuon keltaisen huivin esiin, kun olin sen tyystin unohtanut!

    VastaaPoista
  3. Nostalgiaa! Onko tuostakin piposta jo noin kauan?
    Voi kauhea, repeilin kyllä villasukille voi _kauhea_ :-----D Yksi öklöttävin asia, mitä tiedän on juuri tuollaiset valkoiset tennissukat, joista likaisen lattian vuoksi pohjat tummuneet yääää niin VIITSIT tehä tuomoset villasukat! Oi herramunjee :-----D
    Älä teineistä välitä. Ne on herkkiä ja pelokkaita kaikkine suojakuorineen.
    <3

    VastaaPoista
  4. Kyllä, on siitä jo niin kauan. Muistan kuin eilisen sen aurinkoisen elokuun päivän, kun pörähdit pyöräntarakalla pihaan ja sain sinulta pipon sekä itse maalaamasi kortin. Piposta on tosiaan päälaen suurin nappi haljennut irti, snif.

    Villatennissukka on suurimman veljeni mahtava idea, jonka antoi minulle ja äitille toteutettavaksi ehkä vuosi sitten! Nämä olivat kai toiset valmistuneet. Meillä on ollut vähän suunnittelutiimissä brobleemana selvittää alkuperäisen ja aidon tennissukan raidoitus, joka vaikuttaa olevan jokaisessa parissa hieman eri. Mutta noh, kyllä nuo ilmeisesti tunnistaa sentään. Miksiköhän urheilusukiin on kehitetty varmaan paksuin mahdollinen materiaali? No miksei vetää koko homma yli...

    VastaaPoista