Mietiskelin tässä vaan

ihimisen ihimeellisyyttä. (Eivätköhän sanat "ihminen" ja "ihme" ole jotenkin toisiensa lähisukulaisia? En ihmettelisi.) Mutta muijjen muasa sitä ihimettelen, ettö eikö sitä pitäisi tavallisten hyvien tapojen olla niin arkipäivää, ettei niitä tarvisi erikseen suuremmin säikähtää. Tässä viikon sisällä olen pitänyt kahdelle mummulle kaupan ovea auki, niin kuin kuuluukin, ja he ovat alkaneet ihan suuremmoisesti kiitellä ja ylistää, kuinka siinä on hyvätapainen neiti. Onko moinen tosiaan niin harvinaista herkkua, että oikein yllättyä täytyy. Toinen selvästi huonojalkainen avunkohde otti rollaattorinsa kanssa oikein pari ripeämpääkin askelta ettei täytyisi rasittaa nuorta rankaani ovea pidellessä, ja porisemaankin rupesi, että mite minä itteni oon näi luikuksi päästäny. Tämänpäiväinen mummeli taasen huokaili perään "ymmärtäväistä elämää eteenpäin koko elämäksi sinulle!"
Vaikka vanhuksille rupattelu on kyllä yksi elämäni suoloista, pointtini oli, että eikö pelkkä kiitos ja hymy saisi riittää? Ja mihin ihmisillä on niin kiire, ettei huomaa läheistään. Kaiken maailman leikkausoperaatioita sitä osataan nykyään tehdä, mutta kuka keksisi leikata ihmisten silmät pois omista navoistaan katselemaan hieman ympärilleen.

Ja muihin aiheisiin.
Käsitöitä en ole ehtinyt edes vilkaista, ja alkaahan tässä jo olla aivan kamala ikävä kouluun. Siellä ne kangaspuut viritettyine loimineen seisoo pölyttymässä -niin koululla kuin kotonakin. Parilla lähimmällä kirpparilla tuli käytyä tänään ystäväiseni kanssa, ja kyllähän sieltä jotain lähti mukaankin. Kaksi mukavaa paitaa, joista toisesta (1e) puuttui juju, joten toimitin sen kadun toiselle puolen veljelleni jujutettavaksi. Hihi, ja tietenkin kengät! Jotka kaipaavat vielä uudet pohjalliset, koska ovat aavistuksen liian suuret, ja hyvin vanhojen tanssikenkien alkuperäiset pohjalliset ovat aivan mutkalla. Tottakai hintalapputarra oli taas lätkäisty kengän kärkeen, eikä pohjaan, eikä nahka siitä tietenkään tykännyt. Mur. Ei oikein tiennyt itkeäkkö vai nauraa, kun huomasin eräällä suurella kirpparilla ilmoituslappusen: "Kirpputorituotteilla ei vaihto- eikä palautusoikeutta." Niin siis anteeksi mitä?? Voiko joku oikeasti olla niin hömelö, että menee kirpparille valittamaan tuotteesta. "Ostin tämän paidan eurolla ja se on nyppyinen ja reikäinen. Tahdon rahani takaisin." Mihi o maalima menosa.

Onpas muuten aika mukava kirjoitella taas, kun homma toimii! Jo pidemmän aikaa sain änkyröidä ja noitua vanhan kannettavan tietokoneeni kanssa (joskaan en sitä koskaan kannellut sen painavuuden ja huonon akunkeston vuoksi). Olihan se parempi kuin ei mitään, ja olin haltioissani, kun em. veljeni eräänä päivänä tupsahti ostamansa koneen kanssa luokseni. Mutta jo silloin käytetty, vanha kone teki työtä käskettyään jo aikansa, ja saa luvan siirtyä eläkkeelle. Kesän töitä huhkittuani raskin tuhlata ansioitani hieman suurempaan hankintaan, ja käskin poikien päättää, mikä kone minulle hommataan ja mistä. Päätös oli yllättävän helppo: Mac mini. Vanhempi versio löytyikin hyvään hintaan ja tilattiin kotiin. Ihana mieheni lahjoitti käyttööni hyvin hyvän näyttönsä ja näppiksensä, ja tässä sitä nyt ollaan, onnellisena uudesta perheenlisäyksestä. Pian siihen lisätään vielä uusi suuri telkkari, niin kyllä kelepaa kärvistellä kaamoksessa.